Kuva: Rookie Stories

Lapsiasiavaltuutettu huolehtii näkymättömistä nuorista

Lastenkodeilla on huono maine, ja sen tuntee myös keväällä 2019 lapsiasiavaltuutettuna aloittanut Elina Pekkarinen

– Erinäisistä lastensuojelulaitoksista tulleet skandaalinkäryiset paljastukset ilmentävät mielestäni sitä, että osa kasvatuskäytännöistä ja laitosten kulttuureista on jäänyt johonkin historian pimeyteen. 

Pekkarinen sanoo olleensa tyrmistynyt eduskunnan oikeusasiamiehen tarkistusraporttien tuloksista ja niihin liittyvästä uutisoinnista, joiden mukaan rajoitustoimia käytetään mielivaltaisesti. Pakkokeinoja kun ei tulisi käyttää kuin poikkeustilanteissa, äärimmäisessä hädässä. Epäkohtana nousi esiin myös se, miten esimerkiksi nuorten ulkonäköön puututaan. 

– Minulle on aina selitetty, että lävistykset otetaan pois sen tähden, että ne ovat turvallisuusriski. Mikä on ihan järkeenkäypää. Mutta että ne täytyisi ottaa pois, koska ne ärsyttävät paikalla olevaa aikuista…, Pekkarinen ihmettelee. 

Hän kuitenkin tietää, etteivät epäkohdat edusta lastensuojelun valtavirtaa, sillä hän istui lähes kymmenen vuotta Valtion koulukotien johtokunnassa. 

– Erilaisia käytäntöjä ja kulttuureja voi työvuoroista ja tilanteista riippuen olla ”hyvienkin” laitosten sisällä. Ja ”pahamaineisissa” laitoksissa paljon hyviä käytäntöjä.  

Lastensuojeluun tarvitaan uusia tuulia 

Pekkarinen on alkanut miettiä, onko laitosmuotoinen kasvatus paras mahdollinen tapa hoitaa nuoria, jotka oireilevat itseään ja muita vahingoittamalla sekä rikolliseen alakulttuuriin sitoutumalla. 

– Siellä on nuoria, jotka pelkästään kärsivät ja sitoutuvat siksi entistä vahvemmin negatiiviseen yhteisöön. Onko viisasta kerätä heidät samaan yksikköön jonnekin maaseudulle? 

Tutkimusten mukaan laitoksissa asuvien nuorten vertaisryhmädynamiikkaa ei osata käyttää voimavarana, vaan se nähdään päinvastoin haittana. Kasvatusmenetelmissä korostetaan aikuisten päättävää roolia sekä aikuisten ja lasten välistä suhdetta, eikä nuorten välille syntyvien siteiden merkitystä. 

Erityisesti Pekkarinen huolehtii nuorista, joilla paha olo kohdistuu sisäänpäin. 

– En tiedä, onko heidän hyvä olla sellaisessa sosiaalisesti haastavassa ryhmässä. 

Ainoat luotettavat aikuiset olivat ihmisiä, joille maksettiin siitä palkkaa.

Opiskeluvuosinaan Pekkarinen teki itsekin töitä lastensuojelulaitoksessa. 

– Siellä tajusin sen, millaista on nuoren elämä, kun se on alusta asti hyvin turvatonta. Ja ei köyhää pelkästään taloudellisesti, vaan myös ihmissuhteiden osalta. 

Pekkarinen muistaa jouluja, jotka osa nuorista vietti lastenkodissa. 

– He olivat aina siellä. Ei ollut mitään paikkaa, missä lomailla. Kukaan ei tullut katsomaan. Ainoat luotettavat aikuiset olivat ihmisiä, joille maksettiin siitä palkkaa – ja he vaihtuivat koko ajan. 

Pekkarinen kehittäisi laitosmuotoisen kasvatuksen rinnalle perhehoidon malleja, jotka vaikuttavat kansainvälisten tutkimusten mukaan tehokkailta. Jos nuori saisi kotiin intensiivistä palvelua, ei häntä välttämättä tarvitsisi sijoittaa ollenkaan. Ohjaaja tapaisi nuorta ja perhettä tiiviisti ja voisi esimerkiksi saattaa kouluun. 

Tämä on tosin kallista. Ja vaikeasti järjestettävissä. 

– Mutta jos se saadaan toimimaan, se toimii erittäin hyvin. Ja samalla vanhemmat ja sisarukset saavat tukea itselleen. 

Näkymättömät lapset jäävät ulkopuolelle 

Lapset ja nuoret kaipaavat sitä, että heidät kohdataan omina itsenään ja heitä arvostetaan. Ihan pienetkin hetket ja tuntemattomankin sanomat lauseet voivat jättää lapseen vahvan muistijäljen ja jäädä kaikumaan pitkälle aikuisuuteen. 

– Lapsi muistaa, kun joku sanoi, että sä olit tosi taitava tai ai että sulla on hieno laukku. Varsinkin laiminlyöty ja kaltoinkohdeltu lapsi imee herkästi ne myönteiset hippuset, joilla pystyy omanarvontuntoaan rakentamaan. Toivoisin, että ihmiset rohkaistuisivat näkemään ympärillä olevat, vieraatkin lapset. 

Pekkarinen tuuppaa vastuuta myös lasten kanssa työskenteleville ammattilaisille. 

– Tutkimusten mukaan opetusta saavat vähiten ne oppilaat, jotka eniten sitä tarvitsisivat. He voivat olla häiritseviä tai he voi olla huomaamattomia. He jäävät vaille positiivista, myönteistä vuorovaikutusta ja valahtavat herkästi ulkopuolelle. 

Erilaisena oleminen voi sulkea ulkopuolelle.

Viime aikojen trendi on ollut lakkauttaa erityisluokkia ja pienryhmiä ja tuoda kaikki lapset oppimaan samaan, isoon luokkaan. Puhutaan inklusiivisesta opetuksesta, jonka tarkoituksena on olla sulkematta ketään ulkopuolelle. 

Ajatus on kaunis, mutta toteutus ei aina toimi. Jos ympärillä on hälinää, opetustahti liian rivakka ja opettajia vain yksi, on joidenkin lasten mahdotonta keskittyä ja saada tarvitsemaansa tukea. 

– He kokevat isossa ryhmässä hyvin voimakasta ulkopuolisuuden kokemusta. Erilaisena oleminen voi sulkea ulkopuolelle paljon vahvemmin kuin pieni ryhmä, jossa on yhtä hyvä tai välillä jopa parempi kuin muut, eikä aina se heikoin lenkki.  

Elina Pekkarinen katsoo totisena kameraan lasiseinään nojaten.

Näennäisesti tasa-arvoinen Suomi 

Pekkarinen toteaa, että Suomi on kaiken kaikkiaan tasa-arvoinen yhteiskunta. Maamme on vauras ja se tarjoaa kaikille koulutusta, terveydenhuoltoa ja mahdollisuuksia. 

Vauraus ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti. 

– Jos haluat menestyä elämässäsi, synny korkeasti koulutettuun perheeseen, jossa on sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista pääomaa – sitten on taivas auki, Pekkarinen toteaa elämän realiteeteista. 

Sosiaalityöntekijävuosinaan hän näki, miltä rahanpuute arjessa näyttää. Toimeentuen varassa elävällä ihmisellä ei välttämättä ole varaa ruokaan, lääkkeisiin, vuokraan, vaatteisiin – ”oikeastaan mihinkään”. 

– Ja kyllähän sellaista vähän aikaa kestää. Mutta kun se jatkuu vauvasta saakka koko elämän, tekee se ihmisen ahdistuneeksi. 

Lapsiperheköyhyys on Suomessa lisääntynyt. Selittäviä tekijöitä on monia. 

Perusturvan taso on liian matala. Pekkarisen mukaan niin matala, ettei sillä ihminen elä. 

2000-luvulla palveluihin käytetyt sosiaaliturvamenot ovat lisääntyneet roimasti, yli kaksi miljardia euroa, siinä missä tulonsiirtoihin käytetyt sosiaalimenot ovat pysyneet ennallaan jo kaksikymmentä vuotta. 

– On tehty tietoinen sosiaalipoliittinen päätös, että ihmisiä ei tueta taloudellisesti, vaan palveluiden avulla. On ollut sellainen eetos, että köyhyys johtuu elämänhallinnan puutteesta. Ja kun ei anneta rahaa, ikään kuin pakotetaan ihmiset töihin ja hallitsemaan elämäänsä. 

Pekkarinen on skeptinen. 

– Toistaiseksi en ole nähnyt, että tällä olisi hirveästi vaikuttavuutta. Meillä on se pitkäaikaistyöttömien kova joukko, joka ei työllisty, vaikka heitä kiusaisi kuinka. Ja väitän, että he työllistyvät sitä heikommin, mitä pidempään ja pahemmin heitä kiusaamme, koska heidän hyvinvointinsa kärsii tästä koko ajan. 

Toki palveluihin panostamisesta on ollut myös hyötyä. 

– Varsinkin viime aikoina, kun on hoksattu se, että pienten lasten perheissä täytyy panostaa kotipalveluun. Ihan konkreettisia lisäkäsiä arkeen. 

Pekkarinen on sitä mieltä, ettei pelkkä rahankaataminen auta, vaan rinnalla on oltava myös palveluja, jotka tukevat ihmistä oman elämänsä ohjaksissa. Mutta toisaalta palvelutkaan eivät yksin riitä. Molempia tarvitaan. 

Eriarvoisuus lisää vihamielisyyttä 

Näennäisestä tasa-arvosta ja mahdollisuuksista huolimatta suomalainen yhteiskunta siis on rakenteiltaan eriarvoinen. 

Peruskoulu ja varhaiskasvatus soveltuvat lapsille, joilla on tietyntyyppiset valmiudet – mutta toiset voivat pudota kelkasta jo varhain. Nykyiset työmarkkinat ovat vaativat, eivätkä enää tarjoa mahdollisuuksia esimerkiksi sekatyömiehille. Nämä ovat syrjäyttäviä rakenteita. 

– Ja ihan kaikkea ei voi rakenteiden osalta korjata. On myös kulttuurisia ja asenteellisia syitä, sellaisia ylisukupolvisia epäluottamuksen kokemuksia viranomaisia ja järjestelmää kohtaan. 

Meillä on iso ryhmä ihmisiä, jotka kokevat jääneensä kehityksen ulkopuolelle.

Pekkarinen viittaa vuoden 2012 Nuorisobarometriin, jossa havaittiin, että epäluottamus toisiin ihmisiin oli vahvasti yhteydessä heikkoon sosioekonomiseen asemaan.  

– Siitä tulee negatiivisuuden kehä, joka saattaa koskea kokonaisia yhteisöjä. Niissä yhteiskunta koetaan vihamielisenä ja viranomaiset epäluotettavina. Jo pienestä asti muodostuu sellainen kokemus, että kaikki ovat meitä vastaan emmekä ole täällä tervetulleita. 

Pekkarinen on havainnut tätä myös suomalaisessa yhteiskunnassa. 

– Meillä on iso ryhmä ihmisiä, jotka kokevat, että he ovat jääneet kehityksen ulkopuolelle ja että tämän maan vaurautta jaetaan vääriin kohteisiin. Heillä on ehkä ollut pitkäaikaissairautta tai työttömyyttä, he ehkä asuvat syrjäseudulla. 

Ilmiön vaarallisin puoli on Pekkarisen mukaan se, että se lisää yhteiskuntavastaisuutta. Ja se taas voi ilmetä rikollisuutena tai esimerkiksi radikalisoitumisena. 

– He kokevat todella mustanpuhuvaa vihaa järjestelmäämme kohtaan. Usein he eivät joko äänestä tai äänestävät ääripuolueita. Ja tämä on nyt meillä kasvava väestönosa. 

– Ja jos ihmisellä ei ole tietoa siitä, miten voi vaikuttaa elämässään asioihin, syntyy soppa, joka syrjäyttää ja hyvin herkästi johtaa eriarvoistumiskehitykseen sekä elämänhallinnan ongelmiin. 

Elina Pekkarinen hymyilee kameralle kädet puuskassa.

Nuoret kaipaavat vaikuttamisen työkaluja 

Nuorisobarometri 2018 toi esiin, että nuoret kokevat saavansa liian vähän tietoa vaikuttamisen keinoista. 

– He eivät kerta kaikkiaan tiedä, miten voi vaikuttaa asioihin. Ja se koskee sekä yhteiskunnallista päätöksentekoa että omaa arkea. 

Nuorten usko tiettyihin vaikuttamisen keinoihin oli kasvanut aiemmasta. Näitä keinoja olivat muun muassa ostoboikotti, mielenosoitukset sekä adressit ja lakialoitteet – mutta myös väkivalta vaikuttamisen keinona. 

– Ja se kertoo mielestäni siitä, että osa lapsista ja nuorista kokee frustraatiota siitä, ettei pysty vaikuttamaan. Ja silloin saattaa turvautua koviin keinoihin. 

Pekkarisen mielestä erityisesti kuntavaaleissa voisi ikärajaa hyvinkin laskea 16 ikävuoteen. 

– Kunnallisessa päätöksenteossa kuitenkin tehdään ne kaikkein konkreettisimmin lasten ja nuorten arkeen vaikuttavat päätökset, kuten päätökset kouluista ja nuorisotyöstä. 

Mutta ei vaikuttaminen ole pelkkää politiikkaa. Jos Pekkarinen saisi päättää, kuuluisi lasten ääni pienestä pitäen varhaiskasvatuksessa, koulussa ja harrastuksissa. 

– Aika harvassa koulussa kysellään joulujuhlan teemasta tai opetussuunnitelman ilmiöpohjaisen opetuksen aiheesta. Kulttuuri- ja urheiluharrastuksetkin ovat aika valmentajakeskeisiä: joku karjuu ja toiset tekevät. 

Myös perheen tulisi Pekkarisen mielestä toimia kuin pieni demokratia. Pienistä, arkisista asioista, kuten nukkumaanmeno- tai peliajoista voidaan sopia yhdessä sen sijaan että ne aina ylhäältäpäin määrätään. Eikä tästä suinkaan ole seurauksena rajattomuus. 

– Omassa perheessäni olen huomannut, että kun rajoista keskustellaan, lapset ovat usein paljon tiukempia kuin aikuiset. 

Lapset ja nuoret mukaan kaikkeen päätöksentekoon, linjaa lapsiasiavaltuutettumme. Niin kasvaa usko siihen, että omaan elämään voi vaikuttaa ja omakin näkemys on yhteisölle tärkeä.

Lähteet:

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat: Rookie Stories

Lue myös blogi

”Elina Pekkarinen on toivon vaalija. Hänen sanomansa on, että vaikeuksienkin keskellä vanhemmuudessa voi olla paljon hyvää, ja nuorten tarinat ovat täynnä toivoa ja uusia mahdollisuuksia”, kirjoittaa blogissamme Arvokas-ohjelman arvioinnin asiantuntija Jenni Kallio (opintovapaalla).

Lue Jennin blogikirjoitus Muumien Ninnistä, rohkeudesta sekä siitä, miten nämä liittyvät lapsiasiavaltuutettu Pekkariseen.