Lauri ja koriin kiipeämisen taito
Mitä kysyt ihmiseltä, jonka olet juuri tavannut? Aloitatko toiseen tutustumisen tiedustelemalla sitä, mitä hän tekee työkseen? Kun Lauri Salminen oli työtön, hän pyrki tietoisesti välttelemään työstä puhumista. Ei siksi, että työttömyys olisi varsinaisesti hävettänyt. Vaan siksi, koska oman itsensä määrittely työn kautta tuntui tylsältä. Hän ajatteli, että yhteyden toiseen ihmiseen on pakko löytyä jotenkin muuten kuin työstä tai säätilasta puhumisen kautta.
Aika monta vuotta Lauri eli ahtaassa ja aivan itse rakennetussa laatikossa, josta ei nähnyt mihinkään. Se laatikko oli rakennettu unelmista ja se on tietenkin vertauskuvallinen laatikko. Oikeasti Lauri asui Jyväskylässä perheensä kanssa ja sitä ennen Karstulassa, pienessä maalaiskylässä nimeltään Humppi.
Kun unelmia jahtaa liian innokkaasti, se voi sokeuttaa.
Omaa polkuaan Lauri kuvailee kiemuraiseksi.
“Kuvaisin sitä omien unelmien tavoitteluksi. Polkuun liittyy myös se, että kun unelmia liian innokkaasti jahtaa, se voi sokeuttaa.”
Laurin unelmat ovat liittyneet luovuuteen. Piirtäminen tai musiikki eivät sujuneet, mutta kameran käteen saatuaan oli se menoa. Valokuvan kautta hän ammensi sisäistä maailmaansa.
Vuosi Kuusamon kansalaisopistossa valokuvauksen linjalla on jäänyt Laurin mieleen ainutlaatuisena ajanjaksona. Omaan unelmaan keskittyminen tuntui hienolta. Kansanopistovuoden jälkeen edessä olivat opinnot Pekka Halosen akatemiassa, josta taskuun jäivät kuva-artesaanin tutkinto ja valokuvaajan ammatti.
Lauri opiskeli myös erä- ja luonto-oppaaksi. Silloinkin ajatuksena oli opiskella alaa, johon voisi yhdistää valokuvauksen.
Valokuvaaminen imaisi Laurin mukanaan, hyvässä ja pahassa. Oma juttu oli löytynyt, mutta tarrautuminen unelmaan myös kapeutti ajattelua. Seurasi monta vuotta satunnaisia työkeikkoja, työttömyyttä. Irti päästämisen vaikeutta.
“Unelmani olivat valokuvauksessa ja jäin kiinni kuvaajan identiteettiin. Olin työttömänä 3–4 vuotta. Oli raskasta ja olin jumissa.”
Uusia näköaloja
Enää Lauri ei koe olevansa kiinni vain yhdessä mahdollisessa tulevaisuudessa. Nykyisin hän työskentelee vertaisohjaajana Jyvälän Setlementin Löytöretki-hankkeessa.
“Löytöretkestä olen kiitollinen monien asioiden, erityisesti oman kasvun, takia. Olen päästänyt irti omasta unelmasta. Se voi kuulostaa surulliselta, mutta se ei sitä ole.”
Myös Löytöretkeen Lauri haki valokuvaus edellä. Vähitellen toiminta avasi uusia näkökulmia ja ymmärryksen siitä, että omassa osaamispankissa on valtavasti muutakin kuin pelkkä valokuvaus.
Otetaan esimerkiksi kohtaaminen. Se on lahja, jonka olemassaoloa Lauri ei tiennyt ennen aikaansa Löytöretkessä. Valokuvistaan hän on saanut hyvää palautetta, mutta kaikkein eniten kiitosta hän on saanut ihmisten kohtaamisesta.
Nyt Lauri kohtaa työssään ihmisiä, joista monilla on samankaltaisia jumeja kuin hänellä itsellään aikaisemmin. Vertaisuuden hän kuvaa olevan kasvutarina paitsi osallistujille, myös hänelle itselleen. Lauri puhuu erityisestä “Löytöretki-hengestä”, joka säilyy, vaikka työntekijät vaihtuisivat.
Löytöretkessä ideana on, että toiminta suunnitellaan yhdessä. Asioita ei siis tiputeta ylhäältäpäin, vaan jokainen saa osallistua ja vaikuttaa toiveidensa ja kykyjensä mukaan.
Kun porukkaan saapuu uusi löytöretkeläinen, moni kertoo vain, kuinka kauan on ollut toiminnassa mukana.
“Siinä hämärtyy se, kuka on työtön ja kuka ei. Kaikki ovat mukana ja löytöretkeläisiä.”
Lähde liikkeelle
Kun työttömyys pitkittyy, voi ihminen alkaa myös itse rajoittaa omia mahdollisuuksiaan.
“Voi tulla identiteetti, että minä olen työtön.”
Lauri kertoo, kuinka jälkikäteen katsottuna on ollut helppoa nähdä ne kohdat, joissa olisi itse voinut tehdä toisin. Hän kuvaa työttömyysaikansa olleen kuin mäen juurella seisomista. Aika nakersi kykyä nauttia elämästä.
On sääli, jos ihmisellä jää polku kulkematta.
Uusien näkökulmien avauduttua tunne on, kuin olisi kiivennyt mäen päälle katsomaan maisemia.
Jos Lauri saisi sanoa jotain kuuden vuoden takaiselle itselleen, olisi se tämä: lähde eteenpäin. Elä elämää niin, ettet jää pieniin piireihin.
“Luota, vaikka tuntuisi ikävältä ja päämäärättömältä.”
Nurkan takana voi odottaa uusi harrastus tai omalta tuntuva pienyhteisö. Löytöretkessä Lauri on nähnyt juuri tällaisia kasvutarinoita. On löytynyt opiskelupaikka tai into kirjoittaa.
“On sääli, jos ihmisellä jää polku kulkematta. Potentiaali voi jäädä löytymättä. Se voi vaatia sen, että hetkeksi pysähtyy.”
Perusasioiden äärellä
Valokuvaus kulkee yhä Laurin elämässä mukana. Se ei kuitenkaan enää ole elämässä se yksi ja ainoa päämäärä. Aikaa ja energiaa on vapautunut muulle, esimerkiksi luonnolle ja ihmissuhteille.
Hektinen arki voi välillä saada aikaan puristavan kaipuun jonnekin, luontoon.
“Kun kuljen luonnossa, on se muutakin kuin sitä että katson puuta tai kiipeän nyppylälle. Annan luonnon vaikuttaa itseeni.”
Hyvä elämä on Laurille nykyään myös asioiden äärelle pysähtymistä. Omien, muinaisten juurien muistamista ja kunnioittamista. Elämän syklisyyden ja vuoden kierron mukaan elämistä. Sen pohtimista, voisiko elämän rytmi luontaisesti asettua sen mukaan, onko ulkona pakkasta vai paistaako aurinko läpi yön.
Ja sitä, kun on lukenut lapsille iltasadun ja jää kuuntelemaan heidän hengitystään.
“Siinä hetkessä on kaikki, mitä tarvitsee.”
Löytöretki ei kuitenkaan ole ikuinen. Hankkeen loppuessa edessä voi jälleen olla työttömyys tai sitten jotain aivan muuta. Haaveena ovat esimerkiksi sosiaalipsykologian opinnot.
Nyt Lauri luottaa siihen, että oman polun varrella odottaa paljon hienoja näköaloja. Hän puhuu “Löytöretken laivasta”, jossa purjehditaan yhdessä kohti päämäärää.
“Olen päässyt laivan ruumasta kannelle ja sieltä koriin tähystämään. Se on suurin juttu. Toivon, että jos yhden asian ottaisin mukaani, olisi se koriin kiipeämisen taito.”
Teksti: Suvi Pärnänen
Kuvat: Emmi Virtanen