Kuva: Päivi Pirhonen / Kuulu

Sakris Kupila: “Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys”

Sakris Kupila haaveilee arkisista asioista. Pihasta ja viljelypalstasta. Omasta asunnosta. Kaikesta sellaisesta, mistä 25-vuotiaat nuoret nyt haaveilevat.

Sitten hän haaveilee ihmisoikeuksien toteutumisesta. Asia, joka on isolle osalle arkea, mutta liian monille ei.

Arkiset asiat, kuten matkakortin hankkiminen tai lääkärissä käyminen, eivät kaikille ole yksinkertaisia. Kun omaa sukupuoli-identiteettiä ei kunnioiteta, joutuu usein selittelemään, että kyllä, tämä todella on kirjastokorttini tai henkilöllisyystodistukseni.

Tällaiset kokemukset ovat tuttuja myös Kupilalle. Kun lääkäri on saanut tietää potilaansa transsukupuolisuudesta, on hän kieltäytynyt koskemasta. Kupilan terveystietoja on urkittu silkasta uteliaisuudesta.

Väärässä sukupuolessa eläminen altistaa syrjinnälle ja mielenterveyden häiriöille. Transtaustaiset ihmiset kokevat myös muita enemmän väkivaltaa ja seksuaalista häirintää.

Suomi on tällä hetkellä ainoa Pohjoismaa, joka edellyttää sukupuolensa korjaavalta esimerkiksi sterilisaatiota. Sukupuoltaan ei myöskään voi juridisesti vahvistaa omalla ilmoituksella, toisin kuin monissa muissa maissa. Lisäksi alaikäiset rajataan kokonaan laista pois.

Jo vuosien ajan muun muassa eri järjestöt ovat kampanjoineet Suomen translain uudistamisen puolesta. Toistaiseksi uudistus junnaa järjestelmän rattaissa. Näin on siitä huolimatta, että Suomen translaista ovat huomauttaneet esimerkiksi YK ja lapsiasiainvaltuutettu.

Se, tunnustetaanko ihmisen identiteetti, on viesti kasvavalle nuorelle siitä, onko hän hyväksytty osa yhteiskuntaa.

Kupilan mukaan vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä on Suomen häpeäpilkku, laissa kaikkein ilmeisimmin väärin. Hän sanoo, että osa päättäjistä tuntuu haluavan korjata vain tämän yhden asian. Laissa olisi kuitenkin monta muutosta vaativaa kohtaa.

“Ikävää, että halutaan tehdä vain pienin mahdollinen, jotta ei saataisi valituksia.”

Muun muassa Seta vaatii, että uudessa translaissa huomioitaisiin myös alle 18-vuotiaat. Kupilaa turhauttaa harhapoluille menevä keskustelu. Monet tuntuvat sekoittavat sen, mistä puhutaan: juridisen sukupuolen vahvistaminen ja lääketieteelliset sukupuolidysforiaa helpottavat hoidot ovat kaksi eri asiaa.

Translaki koskee vain juridisen sukupuolen korjaamista. Lääketieteellinen hoitopolku on edelleen lääketieteellinen ja terveydenhuollon vastuulla. Laki ei vaikuta tähän.

“Ihmisillä on erilaisia pelkoja, ja tämä kertoo siitä, kuinka pintapuolista tavallisten ihmisten ja jopa päättäjien tietämys on. Tämä voi johtaa vahvaan vihapuheeseen.”

Kupilan mukaan lain uudistamisessa on kyse myös periaatteesta.

“Se, tunnustetaanko ihmisen identiteetti, on viesti kasvavalle nuorelle siitä, onko hän hyväksytty osa yhteiskuntaa.”

Kun nuori pohtii, kuka on, voi olla raastavaa kuunnella julkista keskustelua siitä, kuinka on väärä ja toisarvoinen kansalainen. Kupilan mukaan tämä voi johtaa vieraantumiseen poliittisesta päätöksenteosta. Syntyy kokemus, ettei asioihin voi vaikuttaa, eikä oma ääni tule kuulluksi.

“Jos ihmisoikeuksista tulee mielipidekysymyksiä.”

Pakko vaikuttaa

Koska tilanne on tämä, on Sakris Kupilan mielestä pakko yrittää vaikuttaa. Nuoresta iästään huolimatta Kupila on ollut monessa mukana. Tällä hetkellä hän toimii Setan puheenjohtajana ja opiskelee viidettä vuotta lääketiedettä.

Kupila on ottanut voimakkaasti kantaa Suomen translain uudistamisen puolesta ja avannut mediassa myös omaa taustaansa. Lisäksi hän on kouluttanut lääkäreitä kohtaamaan transihmisiä ja puuttunut lääketieteen opintojensa aikana epäkohtiin esimerkiksi opetusmateriaaleissa. Joku voisi kutsua Kupilaa rohkeaksi. Itse hän pitää rohkeudesta puhumista ärsyttävänä.

“Ei se ole rohkeutta, jos pakon edessä puolustaa perusoikeuksiaan. Jos on kaapissa, tai jos ei halua tai jaksa tai pysty olemaan äänekäs, eikö sitten ole rohkea? Vaikuttamisen ei pitäisi olla velvollisuus.”

Vaikuttaminen on tärkeää, mutta vie voimia. Kupila kertoo kohdanneensa opinnoissaan ja lääkärikunnassa paljon ongelmia: rakenteellista rasismia, ableismia ja naisvihaa.

Kupila kertoo jatkuvan puuttumisen olevan raskasta.

“Olen onnellinen, kun kollega tai joku muu ottaa kantaa asiaan, johon en ole itse jaksanut.”

Kun Kupilalta kysyy, onko ääntään helppoa saada kuuluviin, hän vastaa napakasti:

“Ei todellakaan.” 

Kupila oli vuosina 2017–2018 näkyvästi mukana Amnestyn Kirjeitä vapaudelle -kampanjassa. Siinä sadat tuhannet ihmiset lähettivät tukiviestejä Kupilan ja translain uudistamisen puolesta. Kupilan mukaan päättäjät eivät huomioineet näitä kirjeitä mitenkään.

“Nykyään asioista kyllä keskustellaan, mutta keskustelua käyvät ihmiset, jotka eivät tiedä asioista, tai joilla ei ole henkilökohtaista kokemusta. Toivoisin ihmisiltä halua ja jaksamista kuulla, käydä dialogia.”

Kuuleeko kukaan?

Vaikuttaminen voi olla työlästä, mutta Kupilan mukaan omaa sisäistä paloaan kannattaa aina kuunnella.

“Todellakin kannattaa alkaa vaikuttaa asioihin. Ei tarvitse olla heti se näkyvin aktivisti. Voi tulla rimakauhu, kun katsoo isoja someaktivisteja.”

Tärkeintä on löytää juuri oma tapa vaikuttaa. Kupila itse viihtyy kokouksissa ja perinteisen vaikuttamisen puolella, ei niinkään somessa. Hän korostaa, että erilaisia vaikuttamisen tapoja ja vaikuttajia tarvitaan.

“Voi puhua omassa lähipiirissään, laittaa juomapulloonsa tarran tai tykkäillä somessa. Jotkut käyttävät taidetta, mielenosoituksia ja tapahtumia. Varmasti jokaiselle löytyy oma tapa, kun lähtee rohkeasti etsimään.”

Mikään ei muutu, jos vain yksi ihminen tekee.

Omalle vaikuttamiselle täytyy kuitenkin osata laittaa rajat. Kupila itse on tietoisesti rajannut aktivisminsa transasioihin. Hän on kiinnostunut myös esimerkiksi ilmastosta ja eettisyydestä, mutta kokee rajaamisen olevan välttämättömyys.

“Jos tavoitteena on olla aktivisti, ei saa polttaa itseään loppuun.”

Elämässä on kuitenkin oltava muutakin kuin vaikuttaminen. Oleellista on ymmärtää, ettei oma arvokkuus ole kiinni aktivismista. Ja ettei itse ole vastuussa kaikesta.

“Monet asiat riippuvat päättäjistä ja yrityksistä, mutta ne kehystetään niin kuin ne olisivat yksilön ongelmia.”

Mutta kun palo vaikuttaa kasvaa tarpeeksi voimakkaaksi ja energiaa on, kannattaa toimia ja etsiytyä muiden ihmisten pariin.

“Mikään asia ei muutu, jos vain yksi ihminen sitä tekee.”

Ihan tavallinen tarina

Tehtävää riittää, mutta muutosta vaativat asiat ovat vain yksi osa tarinaa.

“Hirveän usein narratiivi menee siihen, kuinka hirveää on olla transihminen. Usein median ja elokuvien tarinoissa ei ole onnellista loppua.”

Parhaimmillaan uskallus elää omana itsenään on väkevä kokemus. Kun löytää vertaisiaan, omia ihmisiä, saa tukea ja tietoa, mitä yhteiskunnasta ei välttämättä muuten saisi.

“On vapauttavaa uskaltaa rikkoa yhteiskunnan normeja. Se parantaa elämänlaatua.”

Mikään voimautumistarina ei tavallisen transihmisen kertomus kuitenkaan yleensä ole. Kupilan mukaan transtausta ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä. Usein unelmana on se, että saisi vain elää omaa elämäänsä rauhassa. Ilman, että joutuu taistelemaan kirjastokorttien, lääkärien ja sosiaalisesta mediasta puskevan vihan kanssa.

Suurin unelma monille transihmisille on sama kuin Kupilallakin: ihmisoikeuksien toteutuminen. Ja se, että transihmisten sijaan voisimme puhua vain ihmisistä.

Kupila tunnustaa olevansa idealisti, ja haaveilevansa täydellisestä maailmasta. Ehkä se ei sitä koskaan voi olla, mutta ainakin suunta on oikea.

Mutta vielä tänään tarvitaan megafoni ja unelma kasvimaasta.

Teksti: Suvi Pärnänen
Kuvat: Päivi Pirhonen / Kuulu

Arvokas esittelee Edes jotain -kampanjan aikana erilaisia tapoja muuttaa maailmaa. Muistutamme, että jokainen meistä on vaikuttaja. Kysymme myös eri alojen ihmisiltä siitä, miten heistä tuli vaikuttajia. Tämä on yksi noista tarinoista.