“Kun pahimman trauman kirjoittaa ylös, siitä tulee tarina”
Jos on liikkeellä Pohjois-Karjalassa, tarkemmin sanottuna Polvijärven kunnassa, saattaa metsän keskeltä kajastaa valoa. Puiden katveessa on talo, jonka piipusta nousee savua. Pihalla on mies matkalla metsätöihin. Ja jos katsoo oikein tarkasti, voi ikkunan takana näkyä nainen leivinuunin ääressä.
Tämä nainen on Merja Junkkarinen. Hän ei ole asunut tuolla paikalla aina, vasta kolme vuotta, jos tarkkoja ollaan, mutta tätä ei millään arvaisi. Sen verran hyvin hän on paikkaan kotiutunut.
“Täällä me eläkeläiset elellään kahdestaan”, Merja sanoo ja viittaa mieheensä Jouniin.
Merjan lapsuudenkoti on Etelä-Suomessa, Myrskylässä. Hän on sisarusparvesta ainoa, joka on muuttanut asumaan kauemmaksi. Elämä rauhallisessa Pohjois-Karjalassa sopii Merjan elämään juuri nyt paremmin kuin hyvin.
Pysähtyminen
Eläkkeelle Merja jäi vuonna 2018. Aktiivisiin työvuosiin kuului muun muassa kahden oman yrityksen perustaminen ja hermoratahierojakoulutus. Työ oli mielekästä, mutta sitä oli liikaa.
“Liika työ johti väsymiseen, täydelliseen pysähtymiseen. Sain kohtauksia. En pysynyt pystyssä, oksetti.”
Terveysongelmat johtivat pitkiin sairaslomiin ja lopulta yritysten alasajoon. Lopulta vuonna 2007 Merjalla diagnosoitiin ménièren tauti. Lääkärin sanat pysäyttivät: kaiken täytyy muuttua.
Perfektionistiksi tunnustautuva Merja joutui taipumaan todellisuuden edessä. Taudin kanssa pärjää, kun elämä on tasaista ja tunnistaa omat voimavaransa.
Olen pärjännyt huumorilla.
“On suuri asia, kun menee niin mieluisat työt. Kun ei jaksa eikä pysty, vaikka halua olisi vaikka mihin.”
Arjessa sairaus näkyy esimerkiksi niin, että uudet verhot saa ripustaa joku muu. Ménière aiheuttaa voimakasta huimausta, joten penkeille ei saa nousta kurottelemaan.
Kohtauksen iskiessä maailma pyörii silmissä päivän tai pari, jonka jälkeen iskee valtava uupumus. Sairauden alkuaikoina kohtauksia tuli jopa neljänä päivänä viikossa. Silloin on vain maattava pedissä, pitää silmät auki ja ajatella positiivisia asioita.
“Ménière syö ihmistä, väsyttää tosi paljon. Keskittymiseni herpaantuu helposti ja väsymys tulee aivan yhtäkkiä. Tarvitsen hirmu tasapainoisen elämän.”
Myös kepeä mielenlaatu auttaa.
“Olen pärjännyt huumorilla. Kun kohtaus tulee, olen kerrankin hiljaa.”
”Aloin arvostaa itseäni”
Merjan onneksi koitui työvoimatoimiston ehdottama työkokeilu Mielenterveysseurassa.
“En tiennyt, onko minusta siihen. Lääkäri kuitenkin sanoi, että näkisi minut siellä hirmu hyvin.”
Alkuun töitä oli neljä tuntia viitenä päivänä viikossa, ja lopulta määrä tiputettiin kolmeen tuntiin. Merja kuvaa kauniisti sitä, kuinka tuo aika aloitti hänen henkisen kasvunsa.
“Minusta kasvoi ihminen, joka alkoi arvostaa itseään. Minulla oli ihana naispomo, aivan loistava. Minua tuettiin.”
Pomo oli tarkka Merjan työajoista ja saattoi sanoa, että nyt lähdet kotiin ja menet lenkille koiran kanssa. Kunnioitus ja omat rajat löytyivät. Voisi sanoa, että viimeinkin. Merja muistelee, kuinka olisi lapsena tahtonut autolinjalle.
“Äiti sanoi, etten saisi mennä. Että menen sinne, minne siskokin, keittiölinjalle. Näitä paikkoja minulla on ollut paljonkin. Että joku muu sanoo, mitä haluan.”
Loppu painajaisille
Vakava sairastuminen pakotti energisen naisen hiljentämään tahtia. Omien lukkojen avaaminen alkoi kuitenkin jo paljon aikaisemmin.
“Jouduin kokemaan kaksi eroa. Olin niissä suhteissa kuin raivo härkä, huusin ja pauhasin.”
Terveys reistaili. Merja joutui pallolaajennukseen. Hän oli padonnut sisäänsä asioita aivan liikaa.
Näitä paikkoja minulla on ollut paljonkin. Että joku muu sanoo, mitä haluan.
Kerran eräs sosiaalityöntekijä pysäytti Merjan ja kysyi: “Onko sinulla jotain, mistä tahtoisit puhua? Pian alkaa yksi terapiaryhmä. Lähtisitkö?”
“Siihen asti olin nähnyt niitä kauheita unia. Sinne ryhmään ne jäivät.”
Terapiassa Merja kertoi ensimmäistä kertaa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
“Tiellemme tuodaan asioita, joihin kannattaa tarttua. Tunnemyrsky asian sanomisen jälkeen oli aivan käsittämätön. On viisautta puhua.”
Trauma on käytävä läpi
Elämän kovin paikka ei kuitenkaan ollut mikään edellisistä. Merja vakavoituu ja alkaa muistella aikaa vuosien takaa.
“Elämäni kovin kokemus on se, kun vauva kuoli masuuni.”
Menetys oli musertava. Apua ja lohtua Merja sai kirjoittamisesta. Sanat siirtyivät paperille sairausloman aikana.
“Kun kirjoittaa pahimman trauman ylös, siitä tulee tarina. Käsitys tarinasta muuttuu.”
Tuota tekstiä Merja ei enää koskaan lukenut. Kirjoittaminen oli puhdistavaa terapiaa, aivan kuin olisi toiselle ihmiselle puhunut. Trauman käsittely kirjoittamalla oli tervehdyttävää.
“Se on käytävä läpi. Et voi tervehtyä siitä, ellei asiaa pääse nollaamaan.”
Voimaa auttamisesta
On ihmisiä, joiden polun varrelle osuu paljon vastoinkäymisiä. Ja sitten on niitä, jotka tuntuvat pääsevän helpolla. Tai ehkä emme vain ole kysyneet oikeita kysymyksiä. Emme voi tietää, millaisia kipuja ihminen sisällään kantaa.
“Jos yksikin ihminen saa tarinani myötä voimaa hakea apua, olen tyytyväinen.”
Omien kokemuksien myötä muiden auttamisesta on tullut Merjalle erityisen tärkeää. Välillä ystävät joutuvat muistuttamaan, että nyt olisi hyvä hiljentää tahtia. Tahto ja kyky auttaa elävät kuitenkin sydämessä vahvana.
Pariskunnan elämään iloa tuo myös toimiminen varamummona ja -vaarina. Tuu mukkaan! -hankkeen kautta on löytynyt perhe, jonka kanssa kahvitellaan, ulkoillaan ja käydään kävelyillä.
“Tämmöinen tuli eteen ja kysyin Jounilta, haluaisiko hän lähteä mukaan. Olisi yksi auttamiskanava.”
Merja ja Jouni ovat myös aivan oikeat mummu ja vaari. Merjalla on neljä lasta ja kolme pojanpoikaa. Vanhin pojista on saamassa pian esikoisensa, pojan. Myös Jounista on pian tulossa isoisä aivan ensimmäistä kertaa.
Suurin voimavara ovat toiset ihmiset, erityisesti ystävät. Heidän kanssaan Merja jakaa ilot ja surut. Kun on tuntenut vuosia, jakanut erot ja sairastumiset, ei tarvitse selittää jokaista asiaa alusta asti.
“Olen kuullut niin ihania lauseita. Ystäväni sanoi, että olet minun enkelini. Tunne on molemminpuolinen.”
Nyt on hyvä
Merja nauttii hiljaisuudesta. Siitä, kun saa lukea ja neuloa ilman radion tai television ääntä. Toisinaan hiljaisuus saa kuitenkin riittää. Silloin Merja tarttuu mikrofoniin ja alkaa laulaa.
Haaveilen siitä, että saisin laulaa vielä.
“Olen osallistunut Tähtiartisti-kilpailuun ja tuonut sieltä mitalin. Pääsin finaaliin asti.”
Ennen omaa esitystä jännitys alkaa nousta, eikä uni tule välttämättä silmään edellisenä yönä. Tunnelma ennen lavalle nousua on käsinkosketeltava.
Sairaus on kuitenkin vaikeuttanut myös rakasta lauluharrastusta. Ylemmän kurkunpään hermovaurio laittaa esteitä liialle laulamiselle ja puhumiselle. Jos ääntä rasittaa liikaa, on vaarana, että sen menettää kokonaan.
“Haaveilen siitä, että saisin laulaa vielä. Olen siinä aika hyvä. Kyllä se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Lapsuudessa ei tuntenut olevansa hyvä missään.”
Onnea on elää tässä ja nyt. Se on sitä, kun lapsilla menee hyvin. Ja se, kun mopoiässä oleva lapsenlapsi vielä halaa.
Ja jos vielä saisi astua lavalle ja antaa sävelten viedä. Erityistä onnea tuo oma puoliso. Se, kun viimein onnistui.
“Kun herään, ajattelen, että ihanaa kun vieressäni on tämä mies. Juomme yhdessä aamukahvia. Alan leipoa munkkeja ja sämpylöitä. Leivinuunin lämpö ja lempeys täyttävät kodin. Meillä on pieni, ihana koti.”
Synkkyys ei tässä kodissa asu.
“Elämässä on monenlaista onnea ja hyvän mielen tuojaa. Ne pitää vain osata noukkia.”
Teksti: Suvi Pärnänen
Kuvat: Johanna Kokkola