Kuvat: Lauri Rotko

”Maailmaa ei muuteta yksin”

Tämä on vain teini-iän angstia, hän ajattelee. Lukiolaispojan olo on masentunut ja elämä tuntuu vaikealta. Eikö kaikista tunnu tältä?

Nikke Lehtinen ei vielä tiedä olevansa väärässä.

Oman pään sisällä huono olo tiivistyy, eikä pääse ulos. Nikke ei kerro kenellekään, miltä hänestä tuntuu. Se on vuosien myötä opittu rooli, jonka hän on omaksunut liian hyvin.

Tämä rooli tulee murtumaan myöhemmin, mutta Nikke ei tiedä sitä vielä. Ennen sitä hän saa valkolakin, ja tämä saavutus tuntuu nuoresta miehestä suurelta ihmeeltä.

Ovet yliopistoon opettajankoulutuslinjalle eivät avaudu. Kansanopistossa Nikke lukee hetken erityispedagogiikkaa, mutta jättää koulun kesken, koska se on kallista. Lopulta hän pääsee opiskelemaan kokiksi.

Uudessa opinahjossa masennus ei ota laantuakseen, ja lahtelaispoika hakeutuu kouluterveydenhoitajan juttusille.

Kesä ennen diagnooseja on rankka. Nikke asuu yksin opiskelija-asunnossaan ylimmässä kerroksessa. Parvekkeella seisoessaan hän tuntee olevansa kuningas.

Mielenterveys rakoilee. Tulee hallusinaatioita.

Ihmettelen, että selvisin.

Syksyllä terveydenhoitaja on kauhuissaan. Viimeistään sitten, kun kädessä ovat lääkkeet ja diagnoosit kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja vaikeasta masennuksesta, Nikke havahtuu. Ei ihan jokaisesta taidakaan tuntua tältä.

Koulu jää kesken. Nikke majailee pari kuukautta vuorotellen äidin ja isän sohvalla. Yksinolo pelottaa.

Lopulta isän vaimo sanoo, että nyt Nikke siivotaan sinun asuntosi ja kokeilet nukkua siellä yhden yön. Jostain alkaa tulla energiaa.

“Ihmettelen, että selvisin”, Nikke sanoo nyt.

Käänne hyvään

Nikke herää asunnostaan Menten tuetussa asumisyksikössä. Kahvinkeitin kolisee samalla, kun nuori mies jutustelee leppoisasti. Ei millään uskoisi, että hän ei ole nukkunut uniapnean vuoksi hyvin kymmeneen vuoteen.

Toiveissa on saada pian laite uniapnean hoitoon. Jos tätä ei lasketa, sujuu arki hyvin.

“Nyt ei ole enää selviämistä, vaan elämistä. Vaikka onkin ongelmia ja energiaa rajallinen määrä.”

Yksi viikon kohokohdista on lautapelikerho, jota Nikke on vetänyt jo pari vuotta. Pelit ovat kuuluneet elämään jo kauan, ja roolipeliharrastusta on takana jo kymmenen vuotta.

Pelaaminen on paitsi viihdettä, myös terapiaa. Välillä Nikke antaa pelin hahmolle piirteitä, joita haluaa itsestään pois.

Kun tuttu asukasohjaaja lähti töihin Lahden Diakonialaitoksen eli Dilan Tukea vapaaehtoisuuteen -hankkeeseen, soi Niken puhelin nopeasti. Elämään tuli yllättävä käänne hyvään.

Kaikilla on annettavaa

Nyt Nikke on hankkeen pitkäaikaisin vapaaehtoinen, jonka lautapelikerho kokoaa poikaporukan yhteen kerran viikossa. Heitä yhdistää ennen kaikkea rakkaus lautapeleihin, mutta myös haastava elämäntilanne. Osalla pojista on vaikeuksia päästä mukaan työ- ja koulumaailmaan.

Alkukankeuden jälkeen porukka on hitsautunut yhteen.

“Aluksi pelattiin, eikä kukaan oikein puhunut. Kun pelasimme pelejä, joissa täytyi puhua, alkoi osa avautua.”

Puhumattomuus oli tuttua myös Nikelle.

“En kertonut ongelmista vanhemmille enkä kellekään. Olin niin itseriittoinen. Pikkuhiljaa tajusin, ettei se mene niin.”

Lopulta Nikke avasi suunsa. Kymmenen vuoden ajalta tuttu roolipeliporukka ei yllättynyt, kun lopulta kuuli ystävänsä pahasta olosta. Niin ystävät kuin perhekin ottivat tiedon hyvin vastaan.

Lautapelikerhossa Nikke tajusi, että kaikilla ihmisillä on jotain annettavaa.

“Tajusin, että jos pystyn jakamaan huonot puoleni, miksen pystyisi jakamaan myös niitä hyviä. Näin, että minussa on jotain jakamisen arvoista.”

Hän oppi, että kommunikaatio on ihmisen tärkein taito. Että maailmaa ei muuteta yksin.

“Olin pitänyt itseäni introverttinä. Se sana ei ole enää suojakilpi, eikä rajoita minua enää.”

Taito kohdata

Vapaaehtoistyötä Nikke kehuu “älyttömän hyväksi systeemiksi”.

“Saan antaa itsestäni jotain yhteiskunnalle ja parantaa muidenkin oloa.”

Haaveissa siintää työ ja pääsy takaisin koulun penkille. Dila on vihjannut Nikelle työkokeilusta. Asia kiinnostaa, mutta aivan vielä jaksamista ei ole tarpeeksi.

“Äiti sanoo, että niin kauan, kun nukkuu ja syö hyvin, on kaikki kunnossa. Sentään syön hyvin.”

Jos osaa yksin ongelmansa ratkaista, kannattaa laittaa viitta selkään ja ryhtyä supersankariksi.

Kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta Nikke ei surkuttele tilannettaan.

“Tilanne on ollut mitä on, nyt se on eri lailla. En tykkää jäädä jumiin ongelmiini. Toivon mukaan olen niistä jotain oppinut ja kasvanut.”

Jos Nikke saisi valita, hän olisi erityisluokan opettaja. Tätä työtä hän sai tehdä muutama vuosi sitten siviilipalveluksessa. Kyky rauhoittaa koko luokka keräsi kehuja niin opettajilta kuin oppilailtakin.

“Kerran yksi luokan villeimmistä oppilaista nosti päätään ja kysyi: miksi täällä on niin hiljaista. Se on yksi elämäni hienoimmista hetkistä.”

Niken salaisuus on taito kuunnella ja kohdata. Kun aikuinen osoittaa lasta kohtaan mielenkiintoa, se tekee vaikutuksen. Syntyy molemminpuolinen kunnioitus.

“Monilla on käsitys, että lapset pitää saada kuriin. Minusta kyse on siitä, että ymmärtää oppilaita ja kohtelee heitä ihmisinä. Sitähän he janoavat kaikkein eniten.”

Yksin ei kukaan pärjää

Nyt Nikke tietää, ettei kaikessa tarvitse olla hyvä, eikä kaikkea tietää. Jos mielenterveys prakaa, on helpompaa soittaa psykologille kuin kouluttautua itse alalle.

“Elämässä ei yksin pärjää, se on saletti, ellei sitten halua Siperiaan erakoksi. Jos osaa yksin ongelmansa ratkaista, kannattaa laittaa viitta selkään ja ryhtyä supersankariksi.”

Nyt hän tietää, että jokaiselle tulee elämässä eteen ongelmia. Ja kun se hetki tulee, täytyy uskaltaa puhua.

“Puhuminen konkretisoi asiat. Minäkin puhun niin kauan kun kahvia riittää.”

Teksti: Suvi Pärnänen
Kuvat: Lauri Rotko

Tukea vapaaehtoisuuteen

Nikke Lehtinen on mukana Lahden Diakonialaitoksen Tukea vapaaehtoisuuteen -hankkeessa. Siinä lisätään erityisryhmien ja elämän murrostilanteissa olevien osallisuutta ja hyvinvointia tuetun vapaaehtoistoiminnan avulla.

Tukea vapaaehtoisuuteen -hanke ja Lahden Diakonialaitos verkossa: