Kuva: Kimson Doan / Unsplash

Perusoikeuksien rajoittaminen ei ole ratkaisu sijaishuoltopaikasta luvatta poistumiseen

hyvinvointi, palvelut

Sijaishuollossa asuvien nuorten sijaishuoltopaikasta luvatta poistuminen ja sinne palaamatta jättäminen on ollut toistuvasti esillä mediassa viimeisen reilun vuoden aikana [1, 2]. Erityisen paljon pinnalla aihe on ollut syksystä 2020 alkaen, ja aiheeseen ovat ottaneet useamman kerran kantaa poliisit [3, 4], lastensuojelun työntekijät [5, 6] ja kansanedustajat [7, 8]. Yhteistä näille puheenvuoroille on ollut se, että niissä on toistuvasti esitetty karkailuun puuttumisen ongelmaksi lastensuojelulakia tai lain tulkintoja. Ratkaisuksi karkailuun puuttumiseksi on esitetty mahdollisuuksia rajoittaa lasten perus- ja ihmisoikeuksia nykyistä lainsäädäntöä laajemmin.

Tammikuussa 2021 julkiseen keskusteluun ovat osallistuneet myös mm. SOS-lapsikylän lapsioikeuslakimies Mirjam Araneva blogikirjoituksellaan [9] ja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen ja STM:n neuvotteleva virkamies Susanna Hoikkala mielipidekirjoituksellaan [10]. Niin Araneva kuin Pekkarinen ja Hoikkala muistuttavat kirjoituksissaan laissa olemassa olevista keinoista, joilla sijaishuollossa asuvia lapsia ja heidän perus- ja ihmisoikeuksiaan voidaan jo nykyisellään rajoittaa.

Tämän tekstin tarkoituksena ei ole luoda vastakkainasettelua, vaan tehdä näkyväksi, että samaa ilmiöitä tarkastellaan erilaisista näkökulmista, jotka kaikki osaltaan lisäävät yhteistä ymmärrystä ilmiöstä ja sen kompleksisuudesta. Ilmiön ja siihen liittyvien haasteiden ymmärtäminen on keskeistä, jotta voidaan siirtyä kohti tehokkaita ja vaikuttavia ratkaisuehdotuksia, yhdessä.

Koitan tässä blogikirjoituksessa tarkastella sijaishuoltopaikasta luvatta poistumista osana laajempaa lastensuojelun kokonaisuutta, sen taustalla olevia ja ohjaavia periaatteita ja osaltani lisätä yhteistä ymmärrystä aiheeseen liittyen.

Lähtökohtana ihmis- ja perusoikeuksien toteutuminen

Ihmis- ja perusoikeudet ovat jakamattomat ja kuuluvat kaikille ihmisille. Näiden oikeuksien rajaamisen tulisikin olla viimesijainen keino tavoitteeseen pääsemiseksi ihan missä tahansa asiassa, myös lastensuojelussa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna onkin outoa, että sijaishuollossa asuvien nuorten perus- ja ihmisoikeuksien rajaamista on esitetty niin laajasti ensimmäisenä – ja usein ainoana – keinona puuttua sijaishuoltopaikasta luvatta poistumisiin. Näiden oikeuksien rajoittamista on usein perusteltu sillä, että tiettyjen oikeuksien rajaaminen varmistaa osaltaan laajemmin oikeuksien toteutumisen. Tästä huolimatta perustelut tuntuvat ontuvilta.

Nuorten perus- ja ihmisoikeuksien rajoittaminen olisi luultavasti nopeampaa, helpompaa ja halvempaa, kuin asioihin puuttuminen muilla keinoin, mutta mikään näistä ei ole riittävä peruste sille, että niin tulisi tehdä. Ratkaisuja tulisikin etsiä ensisijaisesti muita keinoja hyödyntäen.

Itselleni vaatimukset ja perustelut nuorten ihmis- ja perusoikeuksien rajaamiselle tuntuvat entistä vaikeammilta ymmärtää, kun sijaishuoltopaikasta luvatta poistumista tarkastelee kokonaisuutena. Kyseessä ei ole uusi ilmiö, vaan se on ollut osa lastensuojelua aina ja se nousee esiin esimerkiksi lastensuojelun menneisyysselvityksessä [11]. Vaikka kyseessä ei ole uusi ilmiö, siitä ei tiedetä tutkimusten valossa juuri mitään. Lastensuojelun Keskusliitto on tehnyt aiheeseen liittyvän selvityksen vuonna 2013 ja HTT, poliisi Sami Isoniemi väitöskirjan vuonna 2019 [12, 13]. Isoniemi esittää väitöskirjassaan laajasti konkreettisia toimenpiteitä, joiden avulla toimintaa voitaisiin kehittää ilman, että lasten perus- ja ihmisoikeuksia tarvitsisi entisestään rajoittaa.

Isoniemen väitöksen ja hatkaselvityksen lisäksi emme siis tiedä juuri mitään siitä, miten kaikki yli 300 kuntaa, yli 700 lastensuojelulaitosta, 11 poliisilaitosta ja kaikki muut toimijat käytännössä työskentelevät aiheeseen liittyen. Onko meillä olemassa yhteneväiset toimintakäytännöt, joiden toimivuutta on arvioitu, vai toteuttavatko kaikki tahot asioita omalla tavallaan? Onko organisaatioissa ja yksiköissä käytössä toimintaohjeita luvatta poistumisiin liittyen, ja noudatetaanko niitä, vai toimivatko kaikki tuhannet työntekijät omalla tavallaan? Meillä ei olemassa tutkittua tietoa tai selvityksiä edes siitä, miksi nuoret hatkaavat?

Niin kauan, kuin meillä ei ole oikeasti edellä mainituista ja monista muista kysymyksistä edes jonkinlaista yhteistä näkemystä ja tietoa, ei ole nähdäkseni perusteltua lähteä rajoittamaan nuorten perus- ja ihmisoikeuksia entisestään.

Nuorten pitäisi sitoutua palveluihin, mutta sitoutuvatko palvelut nuoriin?

Sijaishuoltopaikasta luvatta poistumiseen liittyen on puhuttu paljon nuorten sitoutumisesta tai sitoutumattomuudesta palveluihin. Näissä keskusteluissa on kuvattu, että sijaishuoltopaikoista luvatta poistuvat nuoret eivät sitoudu palveluihin ja sen takia esimerkiksi rajoitusten lisääminen olisi perusteltua, jotta nuoret saataisiin sitoutettua palveluihin.

Puhe ihmisten sitoutumisesta palveluihin osana lastensuojelua on aika haasteellista. Lapset ja nuoret eivät sitoudu muualta määriteltyihin ja abstrakteihin asioihin, kuten palveluihin, vaan sitoutumista tapahtuu lähtökohtaisesti toisiin ihmisiin. Laajasti tiedossa oleva ja tunnustettu sosiaalityöntekijöiden liiallinen työmäärä sekä työntekijöiden vaihtuvuus ei ole tässä kohtaa enää kenellekään yllätys. Lastensuojelun sosiaalityö ei siis tällä hetkellä pysty toimimaan suhdeperustaisesti niin, että sitoutumista lapsen ja työntekijän välille voisi tosiasiallisesti ja yhdenvertaisesti ympäri Suomea syntyä.

Sitoutuminen palveluihin lastensuojelulaitosten arjessa tarkoittaa sekin sitoutumista ihmisiin. Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiö Itlan tilaaman ja THL:n toteuttaman Mikä auttaa? Tutkimusperustaiset ja käytännössä toimivat työmenetelmät teininä sijoitettujen lasten hoidossa -raportti [14] vahvistaa tätä näkemystä entisestään. Raportissa selvitettiin toimivia työmenetelmiä yli tuhannen tutkimusartikkelin joukosta. Yhtä toimivaa työmenetelmää sieltä ei kuitenkaan löydetty. Sen sijaan raportissa nousee jälleen kerran esiin se, että yksittäisten menetelmien sijaan tuen vaikuttavuus perustuu nuorten ja heitä kohtaavien työntekijöiden vuorovaikutukseen. Nuoret toivovat tutustumista, heidän kokemuksiensa ja ehdotustensa kuulemista sekä aikuisten kiireetöntä aikaa.

Ovatko lastensuojelun prosessit ja rakenteet sellaiset, jotka tukevat työntekijöiden mahdollisuuksia kohtaamisiin, tutustumiseen ja laadukkaaseen vuorovaikutukseen?

Nuorten arjessa kohtaamien työntekijöiden vaihtuvuus

Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden osalta keskustelu, rekrytointivaikeudet ja työntekijöiden jatkuva vaihtuvuus ovat johtaneet siihen, että palkkaukseen ja työhyvinvointiin on alettu kiinnittää huomiota. Sosiaali- ja terveysministeriö esittää vaativan sijaishuollon uudistamistyöryhmän loppuraportissa [15], hallitusohjelman kirjausten mukaisesti, että lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä voi olla enintään 35 lasta asiakkaana vuodesta 2022 lähtien. Myös kuntien tasolla kehittämistoimiin on alettu ja palkkausta on nostettu, usein vasta esim. aluehallintoviraston puututtua tilanteeseen, kuten esimerkiksi Tampereella [16].

Sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärien kohtuullistaminen, palkkojen tarkistus työn vaativuutta vastaavalle tasolle ja työhyvinvoinnista huolehtiminen ovat kaikki ehdottoman kannatettavia asioita. Toivottavasti tämä helpottaa ja mahdollistaa edes hieman paremmin sosiaalityöntekijöiden työtä myös sijaishuoltopaikasta luvatta poistumisiin liittyen tulevaisuudessa. Sosiaalityöntekijöillä on merkittävä rooli sijaishuollossa asuvien nuorten elämässä.

Julkisessa keskustelussa on kiinnitetty siis jossain määrin huomiota sosiaalityöntekijöiden työn edellytyksille. Samanlaista keskustelua ei ole kuitenkaan käyty ja huolta työn tekemisen edellytyksistä esitetty lastensuojelulaitosten työntekijöistä. Viimeksi mainitut ovat kuitenkin niitä työntekijöitä, jotka työskentelevät lasten ja nuorten kanssa arjessa. He ovat niitä ihmisiä, joilla tulisi olla mahdollisuus luoda luottamuksellisia, mahdollisimman pitkäkestoisia ja laadultaan vaikuttavia vuorovaikutussuhteita. Niitä, joihin nuoret voisivat lastensuojelulaitoksissa sitoutua.

Vuonna 2020 sijaishuollon ammattilaisten joukko, joka koostui lähinnä palveluita tuottavista tahoista, nosti esiin haasteita saada päteviä työntekijöitä rekrytoitua lastensuojelun laitoshoitoon [17]. Kannanotossa kuvattiin hyvin sijaishuollon työkentän moninaisuutta ja osaamistarpeita sekä kuinka toimintaa joudutaan ylläpitämään tuntityöntekijöiden avulla, kun päteviä työntekijöitä ei saada rekrytoitua. Siinä nostettiin hyvin esiin myös se, että lastensuojelulaitoksiin palkattavat työntekijät, usein vastavalmistuneet sosionomit, uupuvat nopeasti ja vaihtavat kevyempiin töihin. Kannanoton lopputulemana oli, että ”nykyisessä henkilöstötilanteessa on mahdotonta toteuttaa lapsen oikeutta erityiseen huolenpitoon, suojeluun ja kasvatukseen”.

Kannanotto oli vahva viesti sijaishuollon laitoshoidon nykytilanteesta, joka on noussut esiin myös muissa yhteyksissä. Sijaishuoltopaikasta luvatta poistumisia tulisikin tarkastella myös tästä näkökulmasta. Kuten palveluntuottajat kannanotossaan kuvasivat, arjessa työtä tehdään jatkuvasti vaihtuvan henkilöstön toimesta. Tämä rakenteellinen epäkohta haastaa koko sijaishuoltoa ja osaltaan vaikuttaa myös sijaishuoltopaikasta luvatta poistumisiin.

Sen lisäksi, että nuorten elämään liittyvistä päätöksistä vastaavat sosiaalityöntekijät vaihtuvat tiuhaan, myös nuorten arjessa ja asuinpaikassa olevat aikuiset vaihtuvat jatkuvasti. Mieti omalle tai lapsesi kohdalle vastaava tilanne. Syntyisikö luottamusta, sitoutumista, muutoskyvykkyyttä tai motivaatiota tehdä asioita toisin vai vetäisikö tutut yhteisöt ja toimintamallit puoleensa tällaisesta tilanteesta?

Työntekijöiden palkkaus ja hyvinvointi

Sijaishuollon laitoshoidossa tehtävä työ on vaativaa ja se sisältää paljon erityistä osaamista vaativia sisältöjä, kuten esimerkiksi toimiminen sijaishuoltopaikasta luvatta poistuneiden nuorten kanssa ja heidän etsintänsä. Työntekijöillä edellytetään ja toivotaan olevan monenlaista ja -tasoista osaamista toimia nopeastikin muuttuvassa ympäristössä.

Palkkauksella on oma roolinsa työntekijöiden sitoutumisella työhön, työyhteisöön ja motivaatioon kehittyä ja kehittää omaa työtään.

Vaativasta työstä lastensuojelun sijaishuollon laitoshoidossa maksetaan pääasiassa pienempää palkkaa, kuin suomalaisten mediaani-, keski- ja yleisin palkka ovat [18]. Huolta laitoshoidossa työskentelevien ammattilaisten palkoista, joista suurin osa on 3,5-vuotisen korkeakoulutuksen käyneitä sosionomeja, ei olla juuri esitetty.

Kuka jaksaa vaativaa ja haastavaa työtä, jos joutuu elämään sen lisäksi jatkuvassa niukkuudessa itse? Kuka suojelee suojelijaa?

Aikaisemmin kirjoituksessa mainittu THL:n tuore raportti alleviivaa sekin työntekijöiden hyvinvoinnin ja työyhteisön eheyden merkitystä hoidon ja tuen vaikuttavuuden kannalta. Tästä näkökulmasta tarkasteluna keskeisiä sijaishuollon laadun lisäämisen ja sijaishuoltopaikasta luvatta poistumisiin puuttumiseen liittyviä keinoja olisikin mielestäni henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen töissä ja palkkauksen korottaminen työn vaativuutta vastaavalle tasolle, joka mahdollistaa työntekijöiden hyvinvoinnin myös heidän omassa arjessaan.

Luultavasti uuden ja enemmän perus- ja ihmisoikeuksien rajoittamista mahdollistavan lainsäädännön toteuttaminen olisi helpompaa, kuin vaatia lisää rahaa vuosittain lähes miljardin maksavaan ”menoerään”. Lastensuojelun kysymys ei kuitenkaan ole ainoastaan lastensuojelun sisäinen kysymys, vaan merkittävissä määrin myös poliittinen kysymys.

Miten me voisimme yhdessä vaikuttaa siihen, että työn rakenteet ovat toimivia, ja myös poliittiset päätöksentekijät näkisivät sen arvon ja tuottaman hyödyn?

Teksti on tiivistelmä blogikirjoituksesta Sijaishuoltopaikasta luvatta poistuminen. Lue alkuperäinen kirjoitus Onni Westlundin blogista.

Onni Westlund

Kirjoittaja työskentelee asiantuntijana Pesäpuu ry:n UP 2 US – Meistä kiinni -hankkeessa.

Verkkosivut  | Facebook  | Twitter  | Instagram