Kamala keinottomuus
Olen pitkään tutkinut ja puhunut yksinäisyydestä ja ostakismista, eli siitä, miten kohtaamattomuudella suljetaan ihmisiä ulkopuolisuuteen jättämällä henkilö joko tahallisesti tai tahattomasti näkemättä, kuulematta tai kokonaan huomaamatta. Ja kuinka voimakkaat vaikutukset ostrakismilla on paitsi yksilö, psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, myös yhteiskunnalliseen turvallisuuteen.
Ostrakismiin vastataan usein vihalla, katkeruudella ja kostonhalulla. Tai pakenemalla tilannetta, ihmisiä ja ajautumalla yhä enemmän ulkopuolisuuteen.
Tutkimukseemme osallistuneen nuoren miehen kokemus ostrakismista oli ilmiön ytimessä:
”Olen monta kertaa miettinyt että olisiko tänään se yö että hyppään sillalta, kun ketään ei pätkääkään kiinnosta minun elämäni, pelkkää tuskaa päivästä päivään. Mutta viha kytee, ja osa minusta haluaa kostaa ihmiskunnalle jotenkin viimeisenä tekonani… toistaiseksi olen vielä onnistunut tukahduttamaan tämän tunteen. Haluaisin vain apua, kuulua johonkin, tuntea että elämälläni on jokin tarkoitus. En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi sinne suuntaan. Auttakaa, edes joku, välittäkää. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin.”
Olen ajatellut ymmärtäväni ulkopuolisuuden mekanismit ja kykeneväni toimimaan siten, etten ostrakisoisi ketään, vaan kohtaisin kaikki vastaantulevat ihmiset. Kysyn ystäviltä, työkavereilta ja opiskelijoiltani kuulumiset ja kohtaan heidät vähintäänkin videoyhteyden kautta.
En vältä naapurustossani Vaasanaukiollakaan (paremmin Piritorina tunnettu) heikosti voivien katseita tai siirry kadun toiselle puolelle. Tervehdin kaikkia naapureita ja vaihdan ainakin muutaman sanan. Olin mukana perustamassa Lähde-liikettä, joka kannustaa kaikkia kohtaamiseen, ystävällisyyteen ja muiden huomioonottamiseen.
Mutta kuluneen viikon maanantaina, asiasta juuri AVIn koulutuspäivässä pitkän luennon pitäneenä ja Ylen asiaa käsittelevän ohjelman kuvauksista Helsingin itämetrolla takaisin kotiin palatessani ymmärsin, että kaiken rohkeuden, vakaumuksen ja pystyvyysuskomusten takana olen joskus myös keinoton, kyvytön ja pelokas kohtaamaan ostrakismia pitkään ja pahasti kokeneita ja siitä sairastuneita. Ja että tämä tunne on enemmän kuin kamala.
Mitä metrossa sitten tapahtui? Iltapäivän koulutuksessa pyysin osallistujia kirjaamaan sanapilveen tunteita, joita ostrakismi heissä herättää. Yleisimmiksi tunteiksi nousivat ”suru, ahdistus, tyhjyys ja epäoikeudenmukaisuus”. Mutta myös ”sydäntä särkevä” ja ”keinottomuus”.
Näitä kahta viimeistä tunsin metrossa, kun viereeni tuli omista ulkopuolisuuden kokemuksistaan ja pahasta olostaan räppäävä nuori mies. Hän kysyi, miksi kukaan ei katso häntä päin, ole häntä huomaavinaan, eikä kysy, mitä hänelle kuuluu. Hän kysyi, että oletteko te muut edes normaaleita, oletteko unohtanut ihmisyyden, osaatteko puhua vai haluatteko vain satuttaa.
Maskiton, syvällä aineissa oleva, housunsa kastellut ja aggressiivisesti käyttäytyvä, sylki räpätessä roiskuen ja lähes kiinni kasvoihin tuleva ihminen ei laajemmalti kerännyt sympatiaa. Ennemminkin pelkoa ja totaalista ostrakisointia.
Uskon, että kaikista muistakin vaunussa olijoista tuntui yhtä pahalta, mutta kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Alueella, jossa koronaluvut ovat Suomen korkeimpia ja addiktiot aiheuttavat ennustamattomuutta ja aggressiivisuutta.
Uskaltauduin onneksi silti kysymään, että mitä sinulle kuuluu, mutta hän ei monologiltaan sitä kuullut tai ainakaan reagoinut. Sydäntä särkevän räpin jatkuessa ymmärsin paitsi sen, että tilanne on ostrakismin vaikutusten oppikirjaesimerkki, mutta myös sen, etten oikeasti tiedä, mitä tehdä. Ainoastaan sen, että jotakin pitäisi ihan aikuisten oikeasti tehdä. Koska muutoin me kanssamatkustajat olemme niitä, jotka ostrakisoivat.
Keinottomuus itketti ja valvottaa edelleen. Olen luvannut itselleni, että seuraavalla kerralla toimin toisin. Koska ostrakismi satuttaa ja sairastuttaa – ei pelkästään tieteellisissä tutkimuksissa, vaan myös arjen elävässä elämässä. Vaikutukset näkyvät kaduilla, kouluissa, kodeissa ja viimesijaisten palveluiden alati kasvavassa tarpeessa.
Niinan kuva: Susanna Palm
Niina Junttila
Kirjoittaja on kasvatuspsykologian professori, opetusneuvos ja kirjailija, jonka mielestä ketään ei saa jättää tahtomattaan yksin.