Eriarvoisuus on nyt!

11.2.2019 — eriarvoisuus, hyvinvointi, köyhyys

Vaalikevät on aikaa, jolloin erilaiset jakolinjat pulpahtelevat sulavan lumen alta esiin. Arvokas-ohjelmassa seurataan silmä tarkkana, millaista keskustelua eriarvoisuudesta eri areenoilla käydään.

Yksi keskeisistä kiistan aiheista näyttää koskevan sitä, onko eriarvoisuus Suomessa kasvanut vai ei. He, joiden mielestä ei ole, vilkaisevat nopeasti Gini-kertoimeen ja toteavat tuloerojen pysyneen maltillisina. Meillähän menee hyvin! – ­­­­­ainakin koko maailman mittakaavassa. Työttömyyskin näyttää hiljalleen laskevan, ja sen jos minkä voi ajatella kohentavan kansantaloutta ja taklaavan eriarvoisuutta.

Valtiovarainministeriö julkaisi jälleen perinteiset madonlukunsa, joilla yritetään suitsia seuraavan hallituksen intoa lisätä valtion menoja. Arvokas-koordinaatiohankkeen ohjausryhmän puheenjohtaja, professori Juho Saari totesi twiitissään, että vaatii vakaata harkintaa kirjoittaa yli 200-sivuinen raportti Suomen tulevaisuudesta mainitsematta kertaakaan sanaa eriarvoisuus. Toisaalta näkökulma on ymmärrettävä: talousviisaiden tehtävänä on puhua talousviisaita.

Eriarvoisuuden ymmärtämisen kannalta pelkkiin talouden indikaattoreihin nojaaminen on kuitenkin perin ongelmallista. Talouspuhe tarvitsee rinnalleen yhteiskuntatieteellistä puhetta. Taitoa tunnistaa ja tulkita instituutioiden toimintaa, erilaisia intressipyrkimyksiä ja niitä monimutkaisia mekanismeja, jotka yksittäisten ihmisten tai ihmisryhmien elämään vaikuttavat. Yhteiskuntatieteilijöiden työnä on muistuttaa, etteivät tuloerot kuvaa samaa asiaa kuin varallisuuserot, jotka kielivät vaurauden keskittymisestä harvoille ja valituille. Myöskään työllisyyden kasvun mukanaan tuoma hyvä ei jakaudu tasaisesti, ja monille ihmisille pääsy työmarkkinoille on monin tavoin muita vaikeampaa.

Yhteiskuntatieteellisen tiedon valossa Eriarvoisuus On Nyt!

Monimutkainen ilmiö tarvitsee monia tarkastelutasoja

Olennaista ei ole siitä kiisteleminen, onko eriarvoisuus kasvanut vai ei. Laman jälkeen meillä on pysyvää huono-osaisuutta, johon niukennettu sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmämme ei ole pystynyt riittävästi pureutumaan. Leipäjonoista on tullut katukuvan uusi normaali, ja ne hätkähdyttävät enää hämmästyttävän vähän. Useampi kuin joka kymmenes lapsi elää köyhässä perheessä, ja joka kolmas vanhempi kokee lasta kiinnostavan harrastuksen liian kalliiksi. Nuorten asunnottomuus kasvaa, ja joka viidennellä nuorella on mielenterveyden häiriöitä. Yli puolet romaneista on kokenut syrjintää työnhaussa, ja vieläkin useampi asuntoa hakiessaan. Eriytyvissä elämänpiireissä ihmisten asenteet jyrkkenevät.

Nämä ovat vain esimerkkejä ilmiöistä, joita pelkkä taloudellinen selittäminen ei tavoita.

Suomalainen hyvinvointivaltio rakennettiin aikoinaan vahvasti yhteiskuntatieteellisessä viitekehyksessä. Tutkijoilla oli mandaatti antaa myös politiikkaa koskevia suosituksia, jotka vietiin käytäntöön. Yhä yhteiskuntatieteilijöillä on välineitä kertoa, miten organisoida yhteiskunta siten, että hyvän elämän mahdollisuuksia ylläpidetään myös tulevaisuudessa. Näitä välineitä tulisi käyttää riippumatta kulloisistakin poliittisista olettamuksista ja tavoitteista.

Ps. Onneksi tästä puhuvat nyt muutkin. Lue esimerkiksi Markus Niemisen kolumni: Numerot eivät riitä: kaikki tuloerot eivät kerro eriarvoisuudesta, eikä eriarvoistuminen välttämättä näy tuloeroissa (Aamulehti 10.2.2019).