8.11.2018

Kuusivuotias Onni Westlund seisoo uuden kotinsa pihalla. Sijaisvanhemmat ja isoveli suostuttelevat sisään, mutta Onni kieltäytyy. Oman äidin luona ei aina ole ruokaa tai puhtaita vaatteita, ja lapset joutuvat välillä pitämään itse itsestään huolta, mutta miehenalku haluaa takaisin omaan kotiin.

– Meidän arki oli mitä oli. Mutta se oli minulle se arki, johon olin tottunut, Onni sanoo nyt.

Meidän arki oli mitä oli.

Isä kuoli, kun poika oli 2-vuotias. Äidin mielenterveys oli aina ollut hauras, ja puolison kuoleman jälkeen voimavarat ehtyivät. Ensi- ja turvakodin kautta saatiin kotiin tukea, jonka turvin yritettiin jaksaa monta vuotta.

Muutamaa vuotta myöhemmin Onni palasi ulkoa leikkimästä, kun kotona odotti sosiaalityöntekijä. Tämä kertoi, että äiti on sairaalassa ja veljekset lähtevät nyt sijaisperheeseen. Siitä käynnistyi muuttojen sarja.

Muuttoja

Kuudentoista lastensuojelun piirissä vietettyyn vuoteen mahtuu kolme sijaisperhettä ja yli kaksikymmentä sosiaalityöntekijää. Joskus uusien vanhempien luona asuttiin vain muutama kuukausi, ja sitten taas pakattiin laukut äidin huomaan.

– Tällaista pallottelua oli muutama vuosi. Toivottiin, että äidin tila olisi kohentunut ja sairaus saatu kondikseen niin, että olisimme voineet asua hänen kanssaan.

Joskus äiti oli omilla teillään, ja kotona juhlineet muut aikuiset soittivat viranomaiset hakemaan lapset pois. Joskus Onni vei kouluun kirjeen, jossa luki hänen muuttaneen edellisenä yönä uuteen osoitteeseen.

Sitten tilanteeseen tuli stoppi. Onni oli täyttämässä kymmenen vuotta, kun hänet ja veli huostaanotettiin.

Kuin oma perhe

Huostaanottopäätös oli kaikkien mielestä hyvä: Onnin, isoveljen, äidin ja sosiaalityöntekijöiden. Pikkuhiljaa sijaisperheestä tuli se oma perhe.

– Sai luvan olla ainakin muutaman vuoden samassa paikassa, juurtua sinne. Ei tarvinnut miettiä, paraneeko äidin tila vai ei. Ja siellä sai enemmän jätskiä kuin edellisessä sijaisperheessä, Onni nauraa.

Hän muutti perheestä omilleen vasta saatuaan lukion päätökseen. Tuolta vuosikymmeneltä on paljon hyviä muistoja.

– Semmoiset ihan perusillat, kun iltapalapöydässä puhuttiin muiden lasten kanssa kaikista maailman asioista. Oli turvallista ja hyvä puhua – ja ymmärrys siitä, ettei ole yksin. Se on yksi monista asioista, joita muistelen lämmöllä.

Ennakkoluuloja

Kymmenvuotias Onni sijaisperheineen on muuttamassa. Naapuruston aikuiset kokoontuvat etukäteen taivastelemaan heidän kulmilleen tulevaa sijaisperhettä. ”Nuorisorikollisia”, puhuvat.

Perheen vanhin lapsi on Onnin 13-vuotias isoveli, muut ovat alle kymmenvuotiaita.

Aikuisten äimistelyn seurauksena kulmakunnan lapset eivät leiki Onnin perheen lasten kanssa. He kutsuvat tulokkaita ufoperheeksi. Ehkä minä sitten olen sellainen, outo ja erilainen, miettii pieni Onni.

Katkeruuteen ei Onni tahdo takertua.

– Lapsethan eivät kasva tarkastelemaan erilaisuutta negatiivisesti, vaan oppivat sen yhteiskunnalta ja ympärillä olevilta aikuisilta. Lastensuojelun ja sijaishuollon myötä annetaan se leima, että lapsi ei ole ”yhtä hyvä”. Ei nähdä samanlaista potentiaalia ja mahdollisuuksia kuin muissa.

Katkeruuteen ei Onni tahdo takertua, mutta nykyisten sijoitettujen lasten ja nuorten puolesta joskus suututtaa.

Kunniatehtävä

Onnin pitkäaikaisin sijaisisä koulutti uusia sijaisperheitä. Kun Onni oli 21-vuotias, hänet pyydettiin mukaan paneeliin, jossa tulevat sijaisperheet voivat keskustella kokeneiden sijais- ja syntymävanhempien sekä sijaisperheissä asuneiden nuorten kanssa. Tuon jälkeen heräsi ajatus, että omilla kokemuksilla voisi vaikuttaa siihen, mihin suuntaan lastensuojelu kehittyy.

Paneeli oli Onnin ponnistuslauta alalle. Hän teki nuorten parissa vapaaehtoishommia, kasvoi kokemusasiantuntijuuteen ja aloitti sosionomiopinnot. Tuleva opinnäytetyökin käsittelee nuorten kokemuksia sijaisisyydestä.

– Nykyisessä työssäni pääsen yhdistämään ammatillista sosionomin osaamista ja omia kokemuksiani merkityksellisellä, hyvällä kombinaatiolla.

Sijaishuollossa puututaan lapsen arkeen.

Työssään Onni pureutuu sijoitettujen nuorten osallisuuteen. Hänelle osallisuus on tunne johonkin kuulumisesta sekä kokemus siitä, että on osa porukkaa: omaa perhettä ja yhteisöä sekä ylipäätään omaa elämää.

– Sijaishuollossa lapsi muuttaa pois syntymävanhempiensa luota. Siinä aika perustavanlaatuisella tavalla puututaan lapsen arkeen ja elämään. Merkityksellistä on, onko lapsella sellainen tunne, että saa tietää omista asioistaan ja voi vaikuttaa oman elämänsä suunnitteluun.

Kun Onnia pienenä kärrättiin kodista toiseen, ei aina muistettu kysyä hänen mielipidettään.

– Ei siinä ehtinyt osallisuuden ääreen pysähtymään, kun joskus liikuttiin poliisiautojen kanssa yöllä. Vaikka lisäisihän osallisuutta jo sekin, jos lapselle kerrottaisiin, mitä siinä tilanteessa tapahtuu. Ja se vaihteli.

Työ on suurin onni.

Työ on nykyisin Onnin suurin onni. UP2US-hankkeessa hän kuulee nuorten arvokkaita kokemuksia ja viisaita ajatuksia, joita vie eteenpäin lastensuojelun työntekijöille ja päättäjille.

– Se on kunniatehtävä, ja siitä voin olla ylpeä.

Elämässä eteenpäin

Onnin elämässä on ollut kausia, jolloin hän on ollut vihainenkin, mitä hän on oikeuttanut lapsuuden ja nuoruuden kokemuksillaan. Hän sanoo välillä pyörineensä pohjamudissa, ihan viime vuosinakin. Elämässä on edelleen surua aiheuttavia asioita, sillä syyt, jotka aikanaan huostaanottoon johtivat, eivät ole lakanneet olemasta. Mutta kenelläpä ei murheita olisi.

– Katkeruus on jossittelua, joka ei vie eteenpäin. En minä tietysti sen yläpuolellakaan ole, mikään super-ihminen. Tulen varmasti kaikissa elämän käännekohdissa peilaamaan historiaani. Ehkä sitä ajoittain miettii, olisinko voinut päästä helpommalla – mutta ne ovat lyhyitä, pieniä hetkiä vain.

Sijaisperheissä asumista ei Onni koe painolastina, sillä jäihän siitä elämään myös valtavasti hyvää. Tällä hetkellä hän elää juuri sellaista elämää, jota haluaakin elää.

– Teen asioita, joista olen super-innoissani ja joista voin olla ylpeä. Olen kaikesta huolimatta tullut pisteeseen, jossa voin olla iloinen ja onnellinen.

Ja se on Onnin mielestä se tärkein hyvän elämän mittari: että itse ”tykkää meiningistään”.

Lätyillä sisään.

Mutta mitä tapahtui sille pihalla jalkaa polkeneelle pikku-Onnille, joka ei suostunut astumaan sijaisperheen kynnyksen yli?

– No minut saatiin houkuteltua lätyillä sisään. Ja isoveljen rohkaisusta, että tuu vaan.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat ja video: Rookie Stories