6.9.2019

Petri riehuu porilaisessa pubissa. Kännissähän sitä ollaan, koko porukka. On suunsoittoa puolin ja toisin, ja muutama kaveri saa Petriltä turpiin. Siitä seuraa ensimmäinen putkareissu. Sellainen Petri on: napsahtelee herkästi. Hyökkää kimppuun, kun kimmastuu. Menee suutuspäissään ovista läpi. Laittaa hermostuessaan baarin hajalle. Ensimmäinen putkakeikka ei jää viimeiseksi.

Jotain selittämätöntä pahaa oloa, sellaista se kai oli. Haahuilemista monta vuotta, Petri Valkoma miettii nyt. Hän on kulkenut pitkän matkan porilaisista baareista vankilan kautta seesteiseen, espoolaiseen perhe-elämään ja teatterityöhön. Mutta ei hypätä sinne vielä.

Petri sanoo vuosituhannen vaihteen jälkeisiä vuosia pimeiksi vuosiksi. Alkoholia kului, mieli oli aggressiivinen.

– Taustalla oli oma paha olo. Aina, jos tuli ongelma, menin ihan lukkoon. En pystynyt hoitamaan asioita, ja paine vain kasvoi ja kasvoi, asiat kerääntyivät ja kerääntyivät. Olin kuin paineastia ilman varaventtiiliä.

Ja kun paineastia täyttyi, se räjähti. Ja räjähdyksistä seurasi pidätyksiä, putkakeikkoja, ehdonalaisia tuomioita. Vaimoja ja perheitä tuli ja meni. Raivo pysyi.

– Se oli jotain ihme kiukuttelua kaikkia kohtaan, enimmäkseen itseäni. Olin pettynyt itseeni. Olin niin monta kertaa jo epäonnistunut – tai siltä minusta tuntui, vaikken välttämättä ollutkaan.

Tein töitä, join, vihasin.

Petri kuvaa itseään herkäksi muutoksille. Työelämässä kertyi jo nuorena paljon vastuuta ja työtä oli muutenkin paljon. Illat ja viikonloput kuluivat bändiharjoituksissa ja keikoilla. Ensimmäinen uupumus iski parikymppisenä. Ja kyllähän sitä alkoholiakin meni.

– Olen kirjoittanut monologin, joka kuvaa sitä hyvin: Mä tein töitä, join, vihasin. Tein töitä, join, vihasin.

Tukea ja apua oli joskus tarjolla, mutta huonosti Petri otti sitä vastaan.

– Olin niin itsekäskin. ”En minä, vaan muut”. Se on ehkä se päihteidenkäyttäjien pahin ongelma. Raivo ja viha itseä kohtaan on niin suuri, ettei apua ota vastaan. Ennen kuin tapahtuu jotain katastrofaalista.

Ja katastrofi tapahtui.

Ostarin baareista Riihimäen vankilaan

Vuonna 2013 elämä on kuljettanut Petrin itähelsinkiläiseen lähiöön sekä naimisiin, jo kolmatta kertaa. Hän on jälleen hankkiutunut työttömäksi. Tapana on lähteä menemään, kun hommat menevät töissä ruttuun tai ei vain enää jaksa. Ainahan sitä on takaisin töihin päässyt sitten kun taas huvittaa.

Päivät kuluvat Kontulan baareissa. Ikinä ei ole hiljaista, sillä ostarilla on aina vilinää ja seuraa. Päivärutiinina on lähteä kotoa pelaamaan biljardia. Vaikka eihän se peli siinä tärkeintä ole, vaan seurustelu. Tai oikeastaan kalja. Kaljanjuontia ja rahanlainaamista, sitä se on. Jos jollain on rahaa, Petri lainaa. Ja kun saa itse rahaa, lainaa muille ja makselee vanhoja takaisin.

Joulukuussa 2013 napsahtaa, taas kerran. Rakkaudessa on ryppy, asiat muutenkin ”päin v***ua”, ja Petri on vihainen. Hän riehuu puukon kanssa kotona, lastenhuoneessa. Lapset ovat kotona, vaimo ei. Lopulta Petri soittaa itse poliisille: ”Tulkaa tänne ennen kuin tapan jonkun!” Ja tulevathan poliisit. Kahdeksan poliisia. Yksi saa puukosta, tosin ei tarkoituksella. Taas mennään putkaan, mutta tällä kertaa Petri on kiven sisällä kauemmin.

– Asianajaja sanoi, että olisit nyt odottanut kaksi viikkoa, niin olisi edellinen ehdonalainen loppunut. Mutta ihan hyvä vain. Kyllä se elämä oli surkeaa silloin. En pystynyt hallitsemaan itseäni enkä elämääni. Se oli hätähuuto.

Vankilassa Petri ymmärsi heti, että nyt oli muutoksen aika. Kaiken tapahtuneen ajattelu tuntui aluksi liian raskaalta, joten saadakseen ajatuksia muualle Petri luki, jopa kaksi tai kolme kirjaa päivässä. Aina kun ahdisti, hän otti kirjan käteen. Ja hiljalleen hän alkoi miettiä, pohtia ja analysoida. Missä meni pieleen, miksi elämästä tuli tällaista.

Putkasta tie kulki Helsingin poliisivankilaan ja sieltä tutkintavankeuden ajaksi Vantaan vankilaan. Oli tylsää, ei mitään tekemistä. Onni oli siirto Riihimäelle. Ammattimaalari kun oli, Petri pääsi töihin Riihimäen vankilan maalaamoon. Siellä hän opetti ruiskumaalausta ”prätkäjätkille”, kunnes tilat menivät pariksi kuukaudeksi remonttiin. Ja taas oli tylsää.

Erittäin vaarallinen vanki.

Sitten vankilan keittiöön tarvittiin apukäsiä. Petri tiskaili, jakoi ruoka-annoksia, kuori perunoita, paloitteli salaatteja.

– Ihan kuin olisi siviilitöihin mennyt. Me kanttiini- ja keittiömiehet olimme ihan oma osastomme. Lähdimme töihin muita aiemmin ja palasimme myöhemmin. Ja aina sai pullapussit mukaan, Petri hymyilee.

Työ oli kivaa ja Petri tunsi, että häneen luotettiin. Saihan hän käteensä veitsen, vaikka hän lusi statuksella ”erittäin vaarallinen vanki”. Yhteiskunta määritteli vaaralliseksi, koska vangitsemiseen johtanut teko oli ollut väkivaltainen ja kohdistunut virkavaltaan.

Mutta ei Petri itseään vaaralliseksi kokenut. Sisäinen muutos oli alkanut.

Riihimäellä kului vuosi, ja sitten Petri passitettiin Sörnäisten vankilaan, missä tehtiin turvallisuusarviointi. Siinä kesti. Petri vietti pienessä kopissaan melkein kaksi kuukautta, eikä päässyt ulos kuin tunniksi päivässä. Aika kävi pitkäksi, mutta lopulta tuli odotettu päätös. Hänet hyväksyttiin Suomenlinnan avovankilaan.

Uusi maailma ja vapauden kauhu

Kaksi vartijaa hakee Petrin henkilöautolla ”Saarelle”, kuten Suomenlinnan vankilaa piireissä kutsutaan. Vartija kysyy, tarvitseeko Petri tupakkaa. Suomenlinnassa on kioski, jonka eteen toinen vartijoista pysäyttää auton. ”Käy nopeasti, että ehditään ruokailuun”, vartija nyökkää Petrille. Ja niin vanki astuu ulos autosta vapaaseen maailmaan, yksin, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Petri pujahtaa kauppaan, nappaa nopeasti tupakat ja pakenee autoon turvaan.

– Se oli uusi maailma, Petri toteaa. Ja se tuntui samalla hyvältä ja oudolta.

Avovankilassa tuomiotaan suorittavat vangit saavat liikkua luvan kanssa myös vankilan seinien ulkopuolella. Ulkomaailma tuntui kuitenkin vankilakuukausien jälkeen pelottavalta. Kuten vankilasta vapaalle pääsevät usein, Petrikin arasteli kaupungilla liikkumista. Oli yhtäkkiä niin paljon ihmisiä ja hälyä.

Petri muistaa hiippailleensa Helsingin keskustassa seinien vieriä, ”pelko perseessä”. Hän oli varma, että ohikulkijat huomaavat hänen käytöksestään ja tavastaan liikkua, että hän on ollut vankilassa.

– Kun tulee tänne suureen maailmaan, niin kyllähän siinä stigma on. Ja kun menee virastoon, Kelaan tai jonnekin, niin on siinä ihan nolona. Tunne on sellainen, että ryömii.

Vankina Petri oli tottunut tiettyihin päivärutiineihin ja muutamiin tyyppeihin, joiden kanssa päivisin jutteli. Siinä oli oma helppoutensa. Mutta samalla oli kasvanut pelko omatoimiseen elämään ja ”yleiseen hässäkkään”.

Olin ihan hukassa. Aivan paniikissa.

Eräänä lauantaina Petri lähti Suomenlinnasta ensimmäistä kertaa kohti Helsingin Sörnäisiä, missä sijaitsi Kriminaalihuollon tukisäätiön kohtaamispaikka. Hän oli saanut ohjeeksi tulla Suomenlinnan lautalla Kauppatorille ja ottaa Senaatintorilta raitiovaunu numero seitsemän Kinaporinkadulle. Helppo homma. Olihan Petri helsinkiläinen, joten hän tunsi kulmat ja tiesi, miten julkisilla liikennevälineillä kuljetaan.

Mutta matka oli tyssätä jo alkuunsa. Senaatintorin kulmalle seisahtui hämmentynyt mies. Petri soitti hätäisen puhelun, ”miten sinne Kinaporinkadulle pääsikään?” Puolet matkasta hän roikkui puhelimessa, selosti, missä on, ja kyseli, onkohan jo pian perillä.

– Olin ihan hukassa. Ja aivan paniikissa. Mutta kyllä minä siitä selviydyin. Ja seuraava matka oli jo helpompi.

Saarella Petri vietti alle puoli vuotta. Takana oli reilut puolitoista vuotta ja kiertoajelu viidessä rangaistuslaitoksessa. Aika voi kuulostaa lyhyeltä, mutta ei se kiven sisällä lyhyeltä tuntunut. Ei todellakaan.

Paluu vanhaan hyvään aikaan

Vuonna 2015 Petri pääsee koevapauteen. Ei ole kotia, johon palata, joten hän asuu Kriminaalihuollon tukisäätiön vapautuneiden vankien tukiasunnossa. Koevapaus tuntuu hyvältä, mutta sisäistä painetta on vielä paljon, asioita käsittelemättä. Erakoituminen uhkaa, yksinäiseltä tuntuu. Elämässä ei oikein ole muuta kuin valvotut tapaamiset pojan kanssa. Onneksi on paikkoja, kuten KRISin, vapautuneiden vankien yhdistyksen, toimintakeskus. Siellä hän eräänä viikonloppuna pelaa biljardia ja kahvittelee, kun tapahtuu jotain mullistavaa. Jotain, mikä kääntää Petrin elämän suunnan.

Sisään astuu kaksi Kansallisteatterin työntekijää. He etsivät tekijöitä teatteriprojektiin nimeltä Vapauden kauhu.

Petri innostui teatteriajatuksesta heti. Hänhän oli nuorena tehnyt musiikkia ja teatteriakin, käynyt musiikkiopistot ja -luokat. Teatteri tuntui paluulta vanhaan hyvään aikaan.

Ensimmäiset askeleet Kansallisteatteriin olivat jännittyneet, mutta samalla oli upeaa kävellä arvokkaassa rakennuksessa, läpi puvustamojen. Tapaamisen aluksi ja lopuksi ihmiset istuivat ympyrän muotoon kertomaan, mikä on tunnelma ja mitkä ovat odotukset. Petri muistaa sanoneensa lopuksi, että haluaa ehdottomasti jatkaa.

– Tiesin kyllä, mitä teatteriharjoitteleminen on. Mutta tämä oli jotenkin niin erilainen konsepti. Oli ihmisiä vankiloista ja käyttäjäporukoista, ja ammattilaiset ohjaamassa. Se oli hienoa. Minun juttuni.

Panta, eli koevapaudessa olevien vankien kantama GPS-seuranta, lähti nilkasta Vapauden kauhun aikana. Ja kun Vapauden kauhun pohjalta myöhemmin perustettiin Porttiteatteri, Petri jäi. Sittemmin hän on istunut fiilisringissä lukuisia kertoja.

Siitä on nyt neljä vuotta. Ja siitä alkoi uusi elämä.

Sovinto

Petri palaa Suomenlinnan avovankilaan ensimmäistä kertaa koevapauteen pääsemisensä jälkeen. Hän on vannonut, ettei koskaan enää tulisi takaisin. Mutta siellä hän vain taas seisoo, tuttuja seiniä katsellen, tutuille vartijoille moikkaillen. Jännittää.

Tällä kertaa Petri on kuitenkin ”toisella puolella”: ei vanki, vaan Porttiteatterin vertaisohjaaja. Hän on Saarella rekrytoimassa, eli etsimässä uusia näyttelijöitä Porttiteatterin riveihin.

Uusia porttiteatterilaisia värvätään Suomenlinnan avovankilan lisäksi muun muassa Kriminaalihuollon tukisäätiöstä ja KRISistä. Porttiteatterissa on töissä teatteri- ja sosiaalialan ammattilaisia sekä vertaisohjaajia. Petri on jälkimmäinen.

– Monen vangin on helpompi lähestyä meitä, kun rekryssä on mukana vertainen. Se alentaa jännitystä.

Petri kuvaa Porttiteatteria ”sosiaaliseksi tavaksi tehdä ihmisestä taiteen keinoin ehyt”.

– Konseptimme on aivan loistava. Olemme ainutlaatuisia koko maailmassa. Vankilateatteria kyllä tehdään, mutta ei tällaista, missä ihmiset ovat koevapaudessa.

Saatankin olla yhteiskuntakelpoinen!

Petrin kokemuksen mukaan asiat soljuvat koevapaudessa hyvin niin kauan kuin jalassa on panta, eli joku vahtii arkea.

– Mutta kun panta lähtee jalasta, niin mitäs sitten? Ei ole välttämättä mitään tukea, ja vanha elämä kolkuttelee. Moni on jättänyt vanhat käyttö- ja ryyppyporukat ja varasliigat, ja elämä on aika tyhjää. Minäkin olisin luultavasti erakoitunut ilman Porttiteatteria.

Porttiteatterilaiset ovat laskeneet, että kaksi kolmesta mukaan tulleesta ihmisestä pysyy poissa vankilasta. Teatterista Petrikin kertoo saaneensa paljon itseluottamusta sekä pohjan sille, että tuntee taas olevansa ”normaali”.

– Huomasin, että saatankin olla yhteiskuntakelpoinen! Petri nauraa.

Porttiteatteri auttaa sanoittamaan menneisyyden asioita sekä pyytämään ja antamaan anteeksi – myös itseltä.

Petri kertoo vangeista, joiden läheiset ovat luulleet heidän olevan ulkomailla. Vangeista, joiden lapset ovat lopettaneet yhteydenpidon, sillä ovat hävenneet vanhempaansa niin paljon. Tästä Petri on kirjoittanut kappaleen nimeltä Sovinto. Se esitettiin Porttiteatterin Sovinto 1919/2019 -näytelmässä keväällä 2019.

Menneisyyden haamut, valvotut yöt ja aamut.
Kaikesta mä vaikenen, toivoen että ne ei esiin tule.
Työni hyvin mä teen, kohti vapautta meen.
Tulen vielä katsomaan sinua, haluan kätellä ja sanoa:
Nyt kun vuosia jo mennyt on, voisimmeko tehdä sovinnon.
Puhua asioista niin kuin ne oikeesti on.

Kun Petri aikanaan kirjoitti ensimmäisen monologinsa, teatteriohjaaja sanoi, ettei sitä ole pakko esittää.

– Mutta ajattelin, että piru vie haluan kertoa tarinani. Oli elvyttävää saada se ulos itsestä. Ja jos se jotakuta säväyttää tai vaikka estää tekemästä rikosta tai palaamasta takaisin vankilaan, niin se on aina voitto. Se on intressini vertaisohjaajana.

Sisäinen rauha

Vielä koevapaudessa ollessaan Petri hoitaa työvelvoitettaan Helsingin Diakonissalaitoksella huoltomiehenä. Hän on saanut paikan Kriminaalihuollon tukisäätiön kautta. Työkaverina on eräs nainen, aika mukava sellainen. Huoltomies päätyy avioliittoon, uusperheeseen ja Espooseen.

– Vaikka olin itselleni vannonut, että en ikinä muuta Espooseen. Mutta siellä on hyvä.

Kun Petri ennen hoiti perheenisän ja aviomiehen velvollisuuksiaan siksi, että niin piti tehdä, nykyisin hän nauttii perhe-elämästä.

Hän ei ole vielä viittäkymmentä ja laskee, että vielä on puolet elämästä jäljellä. Sen hän haluaa käyttää niin, että voi antaa jälkipolvelle ”muutakin kuin surua ja murhetta”.

– Ja vanhemmilleni haluan näyttää, että nyt kaikki on hyvin, ei tarvitse olla huolissaan enää.

Vankila-aikana Petri oli yhteydessä kaikkiin läheisiinsä. Poikiinsa, vanhempiinsa, siskoonsa. Selitti asioita, pyysi anteeksi, kertoi, että oikeastaan näin oli ihan hyvä. Hän uskoo jääneensä vankila-ajasta saamapuolelle, sillä se katkaisi ryyppykierteen ja huonon elämän.

Jokunen vuosi sitten Petri teki itsensä kanssa sovinnon. Hän on käynyt läpi omia ongelmiaan sekä niihin johtaneita syitä: mikä johti mihinkin ja miksi niin kävi – ja miten sen voi välttää jatkossa.

– Totta kai elämässä tulee kaikenlaista ongelmaa. Jos suututtaa, sitten suututtaa. Ei sille mitään voi. Mutta enää en hukuta itseäni älyttömään alkoholimäärään tai lähde baariin pistämään paikkoja paskaksi. En enää mene pää edellä hirveää vauhtia.

Sisäinen rauha on löytynyt.

– En minä oikein enää suutukaan. Muuta kuin räyhään. Mutta se on sellaista isällistä räyhäämistä, Petri hymyilee.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat ja video: Rookie Stories