Kuva: Rookie Stories

Linda-Maria Roine räppää haamujen maailmasta

Rap-artisti Linda-Maria Roine on kertonut avoimesti lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, huumetaustastaan ja epävarmuuksistaan. Vaikka alun perin ei ollut tarkoitus. 

– Se oli virhe. Minulta kysyttiin ihan ensimmäisissä haastatteluissa, miten on mennyt. Kerroin rehellisesti, että oli ollut pahoinpitelyjä ja muuta. Siitä tuli sitten joku juttu. Se oli ihmisten mielestä todella mielenkiintoista. 

Sittemmin hän on kerrannut historiaansa julkisesti lukuisia kertoja. Joskus itsestä ja omasta elämäntarinasta puhuminen väsyttää, mutta ei Roine kadu. Hän on varma, että kaikella on tarkoituksensa. 

Pieni tytöntylleröinen -kappaleessaan Roine, lavalla Mercedes Bentso, räppää metsän riettaista juhlista ja unihiekasta metsänväen silmissä. Sudesta ja metsästäjästä. Siitä, miten kaikki rosvot eivät ole tyrmässä eikä laki ole kaikille sama. 

Jos et oo varovainen, voit metsään hävii
Sysimusta ja verenpuna on tän metsän värit
Mut koska niin päätit ja metsään lähdit
Sun tehtävä on tehdä metsäst räppii
–  Mercedes Bentso: Pieni tytöntylleröinen 

Metsä on se päihteiden ja parisuhdeväkivallan värittämä maailma, johon Roine nuorena sukelsi. Sen jo taakseen jättäneenä Roine kokee tehtäväkseen kertoa yhteiskuntamme varjoisista kulmista. Hän uskoo, että eriarvoisuus johtuu osaltaan siitä, etteivät ihmiset tiedä toistensa todellisuuksista ja siten ymmärrä toisiaan. 

– Päihdeongelmaiset ihmiset ovat vahvasti toiseutettuja, ja heihin suhtaudutaan vihamielisesti. Heistä puhutaan julkisessakin keskustelussa todella loukkaavasti ja törkeästi. Ihan kuin heillä ei olisi omaa ääntä, mielipiteitä ja ajatuksia. 

Haamujen maailma 

Roine tietää, millaista on elää toiseutetun elämää ja tulla ohitetuksi.

Hänen oma menneisyytensä on Helsingin Itäkeskuksessa. Siellä sijaitsevassa kauppakeskus Itiksessä Roine vietti ennen paljon aikaa. Näki tuttuja, sumpli huumekauppoja, veti vessassa päihteitä ja kulutti aikaa. 

Jos mä oisin idäs vielä, enkä tietäis mitään paremmasta,
En olis mitään siel, mut en vois vajoo alemmas.”
–  Mercedes Bentso: AA-kerho 

Roine on päässyt päihdekoukusta yli kahdeksan vuotta sitten ja jättänyt Itä-Helsingin taakseen. Itis on sittemmin muuttunut paljon. 

– Sitä on siivottu, siellä on enemmän vartijoita, vähemmän nistejä. Mutta ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään, ne on vain lakaistu pois. Jotta ihmiset voivat tehdä rauhassa ostoksia.

Roine kuvaa päihteidenkäyttäjien elävän kuin rinnakkaistodellisuudessa.

– He ovat kuin haamuja tavallisten ihmisten keskellä. 

Haamuja, jotka eivät muiden ihmisten arjessa näy. Siitä huolimatta, että molempien maailmojen väet asuvat samoilla alueilla, liikkuvat samoissa paikoissa, istuvat samoilla penkeillä. 

Roine selittää, että Itiksen kahvilassa istuu ihmisiä tyytyväisinä siitä, että kauppakeskuksessa on nykyisin rauhallista ja vessatkin ovat siistejä. Ja samanaikaisesti vieressä kuluttaa aikaa joku, joka on edellisyönä hakattu ja jonka mies on kuollut yliannostukseen ja joka juuri nyt miettii, mistä saisi rahaa kamaan. 

– Muut eivät sitä näe. Mutta minä tiedän. 

Haamut nimittäin tunnistavat toisensa, vaikka ovat muille näkymättömiä. Itsensä Roine löytää näiden todellisuuksien välistä. 

– Olen elävien maailmassa, mutta näen haamujen maailmaan. Näen, mitä he sumplivat ja mitä on meneillään. Mutta he eivät tajua, että näen, eivätkä he huomaa minua. Heille olen nykyisin sitä kahvia juovaa jengiä. 

Kohti eheämpää minuutta 

Roine ei ehkä ole valinnut elämää kahden maailman välissä, mutta jotenkin se hänen tarinaansa sopii. Identiteetti kun on aina ollut vähän hukassa. 

– Olen etsinyt itseäni hirveästi, mutta en ole päässyt kunnolla kiinni. 

Roine ajattelee muiden näkevän hänessä kovan koulun käyneen selviytyjän. Äänitorven syrjäytetyille. Rouhean, roisin ja rajun tyypin. Kaikkea tätä hän ei itsessään tunnista. 

– On hassua kuulla päinvastainen mielipide itsestä – vaikka että olen todella itsevarma. Itsevarma? Olen niin epävarma!  

Diagnoosit ovat selkiyttäneet hukassa olevaa identiteettiä.

Identiteetin pirstaleisuus ja ristiriitaisuus on tuttua jo lapsuudesta. Äiti kannusti ja kehui kaikessa, mutta koulussa hyvä itsetunto tuhottiin. 

– Kotona sanottiin, että ihanaa, että olen tällainen rohkea ja hyvä esiintyjä. Ja koulussa kysyttiin, miksi kerjään huomiota esiintymällä, vaikka laulan huonosti ja olen hirveä ja ruma. Mitä minä siis oikeasti olen? Roine kysyy. 

Pirstaleille Roine on sittemmin luonut alter egot, jotka hoitavat ne asiat, jotka eivät Roineen omaan persoonaan sovi. Esimerkiksi se raju tyyppi on lavalle räppäämään nouseva Mercedes Bentso, ja herkempää puolta tuo esille Maria Magdalena

Palasiksi mennyttä identiteettiä Roine on paikannut myös psykoterapiassa. Hiljalleen alkaa löytyä se Linda-Maria, joka hän oikeasti on. Hän luettelee: 

– Olen kirjoittaja, rap-artisti. Biseksuaali, raitis. Minulla on epävakaa persoonallisuus ja ADHD. 

Diagnoosit ovat tuoneet Roineelle vastauksia ja sen myötä turvaa. Ne ovat selkiyttäneet hukassa olevaa identiteettiä. 

– Olen tajunnut, etten ole mitenkään epäselvästi hullu. 

Neljä tienhaaraa 

ADHD-diagnoosi oli parikymppiselle Linda-Marialle iso helpotus. Samalla tuntui epäreilulta, ettei se selvinnyt aiemmin.

Roine on jäänyt elämänsä varrella monta kertaa vaille sitä tukea, jota olisi tarvinnut. Rinnalla on horjumatta kulkenut oma äiti, mutta kaikki muut ovat tuntuneet pettävän silloin kun heitä olisi tarvittu. 

– Se suututtaa todella paljon. Olisin voinut saada tarpeellista apua. Ja ehkä elämä ei olisi ikinä lähtenyt huonoon suuntaan, jos näissä asioissa olisi saatu koppi. 

Ensimmäinen kerta. Isä lähti ja jätti, eikä koskaan palannut. 

Toinen kerta. Ammattilaiset vaikenivat, kun Roine koki lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä. Olisipa poliisi tai psykiatri sanonut, että se oli väärin. 

Kolmas kerta. Koulussa kiusattiin, mutta opettajat kuittasivat tilanteen sillä, että ”eivät nämä lapset kiusaa”. 

Neljäs kerta. Roine kävi 13-vuotiaana nuorisopsykiatrian poliklinikalla, missä todettiin teinin olevan avaruudellisen hahmottamisen kyvyiltään 9-vuotiaan tasolla. Asiaa ei viety eteenpäin, eikä siihen tarjottu minkäänlaista tukea. Koulussa taas uskottiin, että kaikki ovat omanlaisiaan persoonia. Kenties siksi neurologista epätyypillisyyttä ei osattu etsiä, vaan tytön kuviteltiin olevan luonteeltaan saamaton haaveilija. 

– Kun en pystynyt keskittymään, en tajunnut tehtäviä tai en ollut kuunnellut koko tuntiin, opettaja kutsui tyhmäksi. En saanut sellaista opetusta, mitä olisin tarvinnut. 

Kaikki tämä on jättänyt Roineelle pysyvän riittämättömyyden tunteen. Kun ketään ei ole kiinnostanut silloin, kun hän on tarvinnut apua ja tukea, ei hän varmaan sitä ansaitsekaan. 

Huonoina hetkinä Roine huomaa edelleen vajoavansa samaan ajatusmalliin: Hän on niin huono ihminen, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Hänelle saa käydä mitä tahansa pahaa, eikä ketään kiinnosta. Ei omaa isää, ei ammattilaisia. Miksi mikään asia siis menisi hänen elämässään hyvin. 

– En ole tarpeeksi. 

Linda-Maria Roine istuu valokuvausstudiossa lamppujen keskellä ja katsoo kameraan.

Pikkutyttö yksinään 

Mä seison taas koulun pihalla 
Mun isä hakee mut vikana 
Ne luulee siks, ettei mulla oo isää 
Mut kyllä mulla on, vaikkei ne nää sitä.
Taas näen hänen saapuvan 
Tunnen hänen mun käteeni tarttuvan 
Eikä must tunnu enää pieneltä 
Kun kaikkein suurin kävelee mun vierellä.
Mua ei haittaa vaikka muut koittaa kieltää 
Mua ei haittaa vaikka ne on toista mieltä 
Vaik ne näkee pikkutytön kävelevän yksinään 
Koska tiedän, et mun isä kantaa mua sylissään.”
–  Mercedes Bentso: Isä 

Isän menettäminen on pahinta, mitä Roineelle on koskaan tapahtunut. 

– Vaikka on tapahtunut kaikkea ihan hirveää. Mutta mikään fyysinen tai seksuaalinen väkivalta ei ole ollut mitään verrattuna siihen passiiviseen väkivaltaan, että isä on lähtenyt elämästäni. 

Vielä lapsena asia ei ollut näin raskas. Sillä pieni Linda-Maria odotti. Odotti, että jossain vaiheessa isä varmasti tulee takaisin ja pelastaa hänet. 

– Mutta sitten tajusin, että lapsuus meni eikä isä tullut.

Roine ei ole isänsä ainoa lapsi. Hän uskoo, että kokemus on kasvattanut hänestä mustasukkaisen.

– Koen, että olen helposti korvattavissa. Minusta voi vain hankkiutua eroon ja ottaa tilalle toisen. 

Mutta vaikka isänpuute painaa, Roine jaksaa edelleen ajatella isästään hyvää. 

– Ei hän varmastikaan ajattele, että on korvannut minut kenelläkään toisella. Hänellä on varmasti omalla tavallaan paha olo siitä, että asiat menivät näin. Ei hän tule ikinä tajuamaan, miten pahasti minuun on vaikuttanut se, että hän on poissa. 

Mutta onneksi on ollut äiti. Ihan mahtava äiti, joka on hoitanut velvollisuutensa enemmän kuin täydellisesti. 

– Äiti on kulkenut kanssani kaikki nämä matkat. Ollut paikalla silloin, kun olen maannut huonossa kunnossa kotona. Hoitanut, puolustanut, raatanut puolestani, ollut tukena. 

Heikompien puolella 

Ilman kaikenlaisia käänteitä olisi jäänyt monta haavaa syntymättä. Mutta jos Roine ei olisi nähnyt niin paljon elämää, hän myös ymmärtäisi sen moninaisuudesta vähemmän. 

– Nyt tiedän, miten paljon on todella huonosti voivia ihmisiä. Tiedän tämän yhteiskunnan syvästä nurjasta puolesta. Tiedän, miten huonosti ihmisiä kohdellaan etnisen taustan tai päihteidenkäytön vuoksi. Tiedän, etteivät palkkaerot ole ainoa tasa-arvo-ongelma. Tiedän seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta sorrosta. 

Ja siitä kaikesta Roine haluaa kertoa. 

Roine kannustaa käyttämään valtaa hyvään.

Musiikki on Roineelle keino laulaa omaa pahaa oloa ulos. Hän on kirjoittanut lyriikoihin koulukiusaamisesta, raiskaamisesta ja pahoinpitelyistä. Hän ajattelee myös isommin ja haluaa taistella ihmisten välisen eriarvoisuuden purkamiseksi, ajaa muun muassa seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksia ja tuoda tarinoissaan esille vääristyneitä valtarakenteita. Heikompiin kohdistettu väkivalta ja sorto raivostuttavat. 

– Koulukiusaaminen liittyy valtaan, samoin parisuhdeväkivalta ja vaikka rasismi ja sodat. Toisilla on aina valtaa suhteessa toisiin, ja vahvemmat käyttävät valtaa heikompiinsa. Jokaisen pitäisi miettiä, missä asioissa on paremmassa asemassa kuin joku toinen – ja sitten olla käyttämättä valtaa väärin. 

Sen sijaan Roine kannustaa käyttämään valtaa hyvään. Tuomaan vaikka esille niiden ääntä, jotka saavat omansa huonommin kuuluviin. Ja ylöspäin voi aina antaa kritiikkiä. 

– Minä voin haukkua ja dissata vaikka raiskaajaa millä sanoilla vain, koska sillä on ollut minuun tai muihin uhreihinsa valta. Mutta en koskaan haukkuisi alaspäin. Siitä olen todella tarkka. 

Juokseminen loppuu nyt 

Roineella on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, johon kuuluvat lyhytjänteisyys ja impulsiivisuus – tai ”hurahdukset”, kuten hän itse sanoo. 

– On kyllä hurahdettu! Ei ole ollut tylsää, Roine naurahtaa. 

Hän yritti vuosien ajan löytää itseään etnisyyden ja uskontojen kirjosta, uppoutui muun muassa romanikulttuuriin ja helluntailaisuuteen. Uusien kuorien avulla Roine on yrittänyt peittää sitä, mitä hänessä pohjimmiltaan oli, sillä tunsi itsensä vääränlaiseksi sellaisenaan. 

– ”Kiinnittäkää näihin asioihin huomiota. Älkää tähän paskaan, mitä täällä pohjalla on.” 

Se on tyypillistä ihmiselle, jolla on epävakaa persoonallisuus. Roine pohdiskelee, että identiteettikriisistä ja jatkuvasta minuuden etsinnästä on muodostunut hänelle tietynlainen henkilöllisyys.

Psykoterapeutin kanssa Roine loi säännön, joka estää pahimmat hairahdukset:

– En saa liittyä mihinkään lahkoon tai poliittiseen ryhmittymään enkä tehdä muita isoja elämään vaikuttavia päätöksiä, jos asia ei ole kiinnostanut vähintään kahta kuukautta. 

Sääntö on auttanut. Roine tuntee hillitsevänsä impulssejaan nykyään paremmin. 

Viime vuosina Roine on löytänyt vahvimmat juurensa sieltä, mistä on alun perin lähtenyt. Jokin kehä on sulkeutunut, ja se rauhoittaa mieltä. 

– Olin aina miettinyt uskontoani ja etsinyt sitä eri puolilta. Ja miettinyt, mikä mättää ja miksei mikään uskonto tunnu siltä, mitä se kotona oli. Ja sitten tajusin, että olen luterilainen. 

Aiemmin ajatus luterilaisuudesta oli tuntunut perin tylsältä, eikä siitä saanut samanlaista ”kiksejä” kuin uusista uskonnoista. Ikävystyttävältä tuntui aiemmin myös ”tavallinen suomalaisuus”, mutta suomalaisenkin identiteetin Roine on nyt itsestään löytänyt. 

Näiden oivallusten jälkeen olo omissa nahoissa on tuntunut hyvältä. Terapiaprosessiinkin kuului vahvasti se, että kaikki menneisyyteen kuuluva tulee hyväksyä. 

– Karkuun juokseminen loppuu nyt.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat ja video: Rookie Stories

Lue myös blogi

Arvokas halusi kysyä viideltä julkisuuden henkilöltä, miten he kokevat roolinsa yhteiskunnallisina vaikuttajina ja millaisiin asioihin he toivoisivat muutosta. Linda-Maria Roineen tarina on näistä viimeisin, mutta viestintäkoordinaattori Heidi Härmälle kenties tärkein. Hän uskoo, että ihan jokaiselle tekisi hyvää nähdä maailma Mercedes Bentson silmin. Lue lisää blogista.