Kuva: Rookie Stories

Mikko Sarjanen, lähiösatujen tarkkakynäinen tarinankertoja

Muusikko Mikko Sarjanen katselee ympärilleen vilkkaassa itähelsinkiläisessä kahvilassa ja mietiskelee. Jos kaikki kahvittelijat kirjaisivat lapulle, mitä sillä hetkellä näkevät ja kokevat, olisi jokaisella lapulla varmasti erilainen juttu. 

– Näennäisesti olemme samassa tilassa ja kaupunginosassa ja maailmanajassa, mutta jokaisella on oma stoorinsa.

Juuri ihmisten tarinat kiehtovat Sarjasta myös musiikissa.

Elämän isosta hahmogalleriasta biiseihin sisältöjä. 

– Diggailin junnuna Bruce Springsteenistä. Hän on tarinankertoja, jonka stooreissa tyypeillä on piru olkapäällä, Sarjanen virnistää viitaten bändinsä Atomirotan toukokuussa ilmestyneeseen Piru olkapäällä -sinkkuun.

– Myös Atomi-maailmassa hahmoilla on aina jonkunnäköinen varjo, jonka kanssa painii. Erittäin värikkään ja yhdessä vaiheessa myös hyvin synkän elämäntarinan omaavan kitaristimme Rane Raitsikan mukana biiseihin on tullut roppakaupalla etulinjan kokemusta varjoisemmista kujista. Usein niiden pohjalta ja yhteisten keskustelujen kautta tarinaa kehitellen tyypillinen Atomi-sanoitus muokkautuu. 

Itse Sarjanen kertoo nähneensä elämää, jossa on kaikennäköisiä ”stooreja”. 

– Ja ne eivät välttämättä aina ole kaikkein sokerisimpia. 

Sieltä elämän isosta hahmogalleriasta Sarjanen poimii biiseihinsä sisältöjä. 

Kynä ja lehtiö käsissä.

Sanoma kuminenän alla 

Sarjanen on lukioajoistaan lähtien kuunnellut amerikkalaista gangsta-rappia, jonka biiseissä vilahtelevat aseet, väkivalta, huumeet, takapuolet ja raha. Ja poliisit ovat aina perässä. 

– Aloin miettiä, että mikä se sama jätkä on täällä Suomessa, kun ei ole Cadillaceja ja isoja crack-diileriäijiä kaulaketjuineen. 

Näistä pähkäilyistä syntyi itähelsinkiläinen autovaras ja amfetamiinidiileri, taideprojekti nimeltä Notkea Rotta. 

– Vähän sellainen reppana hahmo, mutta kuitenkin ylpeä siitä, mikä on. 

Ei oo Ferrarii, enkä aja Jaguarii 
Vaan nappiverrarit ja imen Magyarii
Rotta taas kuski on
Perässänsä pakolliset pellet poliisiopiston
Pakottaa mut Pasilassa parkkiin, ei auta ku juoksut
– Notkea Rotta: Maailma on rotta (otteita)

Rap-bändinsä ”Notkiksen” kanssa esiintyessään Sarjanen veti kuminenän päähän, sillä Rotta oli lavalla tietysti rotta. Teatraalisen alter egon suojissa oli helpompi räpätä, kun karuimmat tarinat pystyi etäännyttämään omasta persoonasta. Oli nenä välissä. 

– Eihän kukaan kelaa, että Loirikaan olisi oikeasti kuin Nasse-setä

Notkean Rotan maailmassa seikkailevat hahmot olivat ylilyöntejä. Mutta biisit eivät olleet bilebiisejä, Sarjanen sanoo tiukasti. Kappaleissa kuvattu maailma on oikeasti olemassa, muun muassa Itä-Helsingin kaduilla. 

– Omalla vinksahtaneella tavallaan biiseissä oli täysin relevanttia asiaa, muutakin kuin kiroilua ja räkimistä. Jostainhan ne kumpusivat, vaikkei se ollut alleviivatun yhteiskunnallista. Me funtsittiin pirusti, että saatiin sen hörhöilyn ja älyvapaan huumorin alle toinen taso, syvällinen teksti. 

Mutta monelta se meni varmasti ohi. Sarjanen pohtii, että bändin räävittömyys saattoi joskus heittää lapsen pesuveden mukana. 

– Moni näki vain pintapuolisen sirkuksen ja sliipparimaisuuden, ja pointti jäi kuminenän alle. Kyllä se monta kertaa otti pannuun. 

Maailma bailujen alla 

Eräs pidempää tuomiotaan istuva vanki sanoi kerran Sarjaselle, että viisitoistavuotiaana hän kuunteli Notkean Rotan Pöhinää-kappaletta ja ”syyttää äijää tästä kaikesta”, siis Sarjasta (eli Notkeaa Rottaa ja bändin musiikkia) elämänsä kulusta. Silmäkulmassa oli varmasti pilkettä, mutta Sarjanen myöntää, että mahdollisuus kävi mielessä jo silloin kun biisi vuonna 2002 julkaistiin. 

– Tavallaan se juttu silloin pelotti. Totta kai sen tuotteen [amfetamiinin] juuri löytänyt autovaras voi hyvinkin luukuttaa Pöhinää oman tilansa boostaamiseen. Mutta sitä otti sen taiteellisen ratkaisun. 

Sarjanen toivoi yleisön ymmärtävän, ettei biiseissä lopulta laulettu siitä, miten siistiä päihdehuuruinen elämä on. 

Otetaan esimerkiksi Notkea Rotta -perheessä seikkaillut, näyttelijä Maria Järvenhelmin esittämä yksinhuoltajaäiti Meno-Anu, joka bailaa ”putsit pöntössä ja hatsit purkissa”. Toisaalta meno maistuu Anulle enää ”aina vaan harvemmin”, sillä ”vuodet väsyttävät varmemmin”. Kuka oikeasti kadehtisi Meno-Anun bileitä?

Kyl mä ruokin mun himas odottavat kolme suuta 
Ja mä tiedän, mitä kylvää sitä niittää 
Ja vessasta vedetään vieraiden pilkka 
Sydän sykkii, järki leikkaa 
Vaikka elämä välillä heittääkin kuperkeikkaa
– Notkea Rotta: Itä meidän (otteita) 

Notkea Rotta oli täydellinen hahmo puhumaan lähiöelämästä, joka on sivusta katsottuna täynnä toimintaa ja päättymättömiä juhlia. Sitä samaa Sarjanen itse katseli nuoruutensa Itä-Helsingissä. 

– Ei se aluksi ollut masentunutta menoa. Mutta tietysti häkki heilahti monella, ja moni veti itsensä kiikkuun. Älyttömän sähellyksen ja bailauksen alla kupli hirvittävä maailma. 

Lähiöiden charmi 

Mikko Sarjanen viihtyy lähiössä ja on asunut valtaosan elämästään Itä-Helsingissä. Alue on kaunis ja vehreä ja rajautuu etelästä mereen. Siitä huolimatta alueen mainetta värittävät kaupungin vuokra-asunnot, lähiöbaarit ja korkea työttömyysaste. 

– Täällä näkee repaleisuutta ja rosoisuutta. Mutta siitä huolimatta on myös positiivista ja hyvällä tavalla rempseää suhtautumista elämää kohtaan. Revittely ja porvariston hillitty charmi puuttuu.

Kuuntelet nyt katukielen dosenttia 
Jota mikään ei enempää karmi 
Kuin porvariston hillitty charmi
– Notkea Rotta: Mitä iistimpää, sitä siistimpää 

Mutta on se toinenkin puoli, jota Sarjanen ei paheksu, mutta ei myöskään romantisoi tai glorifioi. 

– Ottaa pannuun, että lähiöissä sanotaan olevan ”elämänmakuista jengiä”, kun oikeasti se jengi tappaa itseään hitaasti stobella [oluttuopilla]. ”Tää on tätä aitoa elämää”, fuck it. Ei se ole relaa, vaan pelkästään surullista ja ikävää. 

Mutta se on sitä lähiöiden moninaisuutta ja vähemmän hillittyä charmia, jossa Sarjanen kuitenkin viihtyy. 

Nuoruusvuotensa hän vietti graffitien maailmassa, ja kavereita kerääntyi yhteisen harrastuksen pariin eri puolilta pääkaupunkiseutua, erilaisista perheistä ja taustoista. 

– Kuulin ihan älyttömiä juttuja, tosi ikäviä stooreja. Mutta ei sitä nuorena analysoi, mitä toisen himassa tapahtuu, kun pyöritään pienessä keskikaljassa ja tussit taskuissa. Ei sillä ollut mitään väliä, mistä kukakin tuli, ja se oli siisti homma. Sitä paitsi eikö kaikkien vanhemmat ole siinä iässä perseestä? virnistää Sarjanen. 

Faija teki rikoksii, mä vein pöytähopeet kaniin 
Ja hillopurkit ja maatuskatkin oli täynnä manii 
Sen puhelinta kuunneltii 
Ja meillä ravas erikoisjätkii 
Mun duunii oli käärii niille sätkii
– Atomirotta: Faija teki rikoksii 

Sarjanen muistaa, että ”kaikkein reikäpäisimmät” tyypit saattoivat tulla siltä paremmalta asuinalueelta – ja toisaalta koti vaikkapa Kontulassa, yhdessä Itä-Helsingin huonomaineisimmista lähiöistä, saattoi olla erityisen lämmin ja huolehtiva. 

– Totta kai tietyille alueille kasautuu enemmän vähäosaisuutta. Mutta kun olen aikuisena tavannut sitä väkeä, on moni pärjännyt helvetin hyvin. 

Ja monet taas lähtivät huumereiteille, vankiloihin, pahimmissa tapauksissa hautaan. Sarjanen katseli vierestä molempia teitä.

Mikko Sarjanen seisoo varastossa.

Tarinoita päihteistä 

Sarjanen kuvaa itseään tarkkailijaksi. Hän istuu mielellään itähelsinkiläisessä kahvilassa ja katselee ihmisiä. Se ruokkii mielikuvitusta – ja sitä biisintekijä ja tarinankertoja tarvitsee. 

Sarjasen bändit puhuvat paljon päihteistä. Napataan pari Pernodia (anisviina), vedetään vitusti viréniä (amfetamiini), päätetään retket dullaan (kannabis) ja ollaan ”perus olotilana” essoissa (ekstaasi).

Onhan ihmisille rata maistunut.

Päihteet liittyvät erityisesti Notkean Rotan kuvastoon. Sarjanen tietää, mistä puhuu, koska on ruohonjuuritasolla nähnyt ”kaikenlaisia selviytymistarinoita ja vähän rujompia kohtaloita”, mutta omakohtaista kokemusta hänellä ei ole. 

– Minulla ei ole päihdetaustaa. Alkoholin kanssa, no, kenellä suomalaisella nyt ei olisi kamppailuansa jossain vaiheessa elämää. Mutta minut on pelastanut se, mitä olen katsellut ympäristöstä.

Onhan ihmisille rata niin sanotusti maistunut, Sarjanen sanoo. 

– Olen miljoona kertaa ollut porukassa, missä menee kaikennäköistä tavaraa kaikista luukuista sisään. Mutta se ei ole ikinä ollut oma juttu. 

Päätöksensä Sarjanen kertoo tehneensä jo nuorena, kun kaverit tekivät ensimmäisiä huumekokeilujaan.  

– Muistan ihan elävästi ensimmäisen kerran, kun kavereista yksi oli imenyt piriä nenään. Me muut olimme vihaisia, että hei eikö tämä ollut se raja. Ja vuoden päästä minä olin porukasta ainoa, joka ei vetänyt. 

Atomissa toisenlainen maailma 

Notkean Rotan viimeisestä esiintymisestä on nyt jo vuosia. Bändi on sillä kuuluisalla määrittelemättömällä tauolla. 

– Voisin edelleen puhua kuminenän kanssa jostain perseiden tiirailusta ostarilla. Vaikka nytkin, ihan pokkana. Vaikka olenkin jo neljäkymmentäneljä. Mutta Atomissa se ei ole se juttu. 

Viimeiset vuodet Sarjanen on porhaltanut Atomirotan kiihtyvässä kyydissä. Yleisö on kasvanut huimasti Notkis-vuosista ja keikkoja on paljon. Kolmen miehen bändi on kimppahomma, ja tarinatkin kumpuavat yhtä lailla kaikkien kynästä. 

Ehkä Atomirotassa näkyvät myös miestensä vuodet. Sarjanen nauraa, että saattaa nuorison silmin näyttää ”vaarilta, joka yrittää peittää ikäänsä lippis väärinpäin”, mutta ei hän tosiaan enää ole parikymppinen yliopisto-opiskelija. Siksi tuntuu hyvältä tehdä Atomirotan kanssa muutakin kuin ”höyrytä ei huolta huomisesta -meiningillä”. 

Älä huoli tyttö, 
sun taivas täynnä mustii pilvii. 
Älä huoli tyttö, 
mä sanon kato nyt mua silmiin. 
Tuulimyllyt yössä jauhaa, 
ajatukset päässä pauhaa. 
Ota musta kiinni, 
mieli on hiljaa.
– Atomirotta: Älä huoli tyttö 

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat ja video: Rookie Stories

Lue myös blogi

Haastattelussa Mikko Sarjaselta kysyttiin, mitä hän muuttaisi, jos saisi muuttaa maailmasta yhden asian. Kysymys osoittautui hyvin hankalaksi sillä miten voi valita vain yhden? Lue lisää blogista.