Kuvat: Mikko Kaaresmaa

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vapaa”

Pasi joutuu lastenpsykiatriselle osastolle ensimmäisen kerran seitsemänvuotiaana. Hän on vilkas lapsi, ja vanhemmilla on vaikeuksia pärjätä pienen vilpertin kanssa.

Toisen kerran Pasin mieltä hoidetaan psykiatrian osastolla 16-vuotiaana, nyt aikuisten puolella. Takana on parivuotinen, alkoholipitoinen avoliitto häntä vanhemman tyttöystävän kanssa. Ero ensirakkaudesta tekee kipeää ja ajaa itsetuhoiseksi.

Psykiatriselta osastolta Pasi lopulta huostaanotetaan. Hän käy kokeilemassa asumista yhdessä paikassa, sitten toisessa. Eivät osaa laittaa pojalle riittäviä rajoja. Tie vei koulukotiin, erityisyksikköön, jossa kuri on tiukkaa ja elo tarkasti säädeltyä. Siellä Pasi varttuu täysi-ikäiseksi.

Psykiatristen osastojen olosuhteet ja lastenkotien asettamat rajat tekivät todella hyvää, miettii Pasi Ruokolainen nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin.

– Oli tiukat säännöt, mutta niin pitää ollakin.

Pasi on aina kapinoinut auktoriteetteja vastaan. Hän kuvaa itseään vahvatahtoiseksi kaveriksi, joka usein katsoi tilanteet ”loppuun asti”. Oli monta kertaa eristyksessä ja pakkokeinojen kohteena, käytti itsekin ylimääräistä voimaa. Pisti hanttiin, sanoi vastaan, antoi mielipiteensä kuulua, joskus nyrkeinkin.

Sellainen lapsi tarvitsee rajoja. Aikuisenakin, sanoo Pasi.

– Minunkaltaisilla kavereilla on ehdotonta, että säännöt ovat selkeät. Niistä ei saa tingata.

Mutta nuori Pasihan tinkasi.

– Totta kai. Joka hetki. Sehän siinä nimenomaan onkin, että ei saisi antaa siimaa.

Jos ympärillä on levotonta, olen levoton.

Pasilla on todettu tarkkaavaisuushäiriö. Hän tunnistaa olevansa erityisen herkkä kokemaan ja tuntemaan asioita.

– Ympäristöllä on minuun liian iso vaikutus, ja olosuhteet tarttuvat minuun ja käytökseeni. Jos ympärillä on levotonta, olen levoton. Jos on rauhallista, minäkin kykenen olemaan.

Väkivaltaa ja ylilyöntejä

Lapsuudenkoti on rikkinäinen. Lama koskettaa, rahahuolet vaivaavat, vanhemmille maistuu alkoholi. Kun isä juo, isä suuttuu, ja Pasi tuntee ihollaan isän kiukun. Väkivalta jää pitkäaikaiseksi kumppaniksi Pasin elämään.

– Isä oli väkivaltainen, temperamenttinen kaveri – niin kuin minäkin. Äkkipikainen. Humalassa tuli ylilyöntejä. Ei se sitä pahuuttaan tehnyt, se vain oli tämmöistä.

Pasi oli kouluaikoinaan niin kiusattu kuin kiusaajakin. Aikuisuuden partaalla homma lähti lapasesta.

– Oirehdin, ja vastasin väkivaltaan väkivallalla. Kunnes tajusin, ettei se johda mihinkään, ja laitoin kädet taskuihin.

Samalla heräsi pelko alakynteen jäämisestä. Oletus siitä, että kohta saattaa sattua ja tapahtua, eikä sitä vastaan pysty nyrkeittä puolustautumaan, teki levottomaksi. Aggressiivisuus kyti pinnan alla edelleen.

– Kun olen varuillani, menen sellaiseen kovuuteen, mikä ei ole minulle ominaista tai todellista.

Tatuoitu käsi pitää kiinni kahvikupista.

Päihteitä ja haavoja

Pasi aloittaa tupakoinnin 9-vuotiaana. Kokeilee kannabista kymmenvuotiaana, alkaa juoda alkoholia 12-kesäisenä ja löytää amfetamiinin 14-vuotiaana. 15-vuotiaan kavereista osa on jo kolmekymppisiä.

Nuorena hän opiskelee suurtalousalaa, päätyy töihinkin. Catering-firmassa keikkaa riittää, eikä Pasi osaa sanoa ei, vaan painaa duunia tukka putkella. Rankka on työ, mutta niin ovat huvitkin. Työpäivien jälkeen Pasi kulkee suoraan baariin, istuu iltaa kavereiden kanssa, istuu tappiin asti. Ja menee aamulla taas töihin. Hikoilee, krapuloi, mutta tekee työnsä. Kunnes työnantaja kehottaa hoitamaan itsensä kuntoon ja palaamaan sitten. Pasi ei palaa.

Päihteiden tarjoama näennäinen vapaus kiinnostaa töitä enemmän. Pasi juhlii paljon, tykkää sekoilla, käyttäytyä holtittomasti. Hän on välillä koditon ja pyörii kavereiden nurkissa, käyttää ja silloin tällöin myykin huumeita. Vastuuttomuus on kivaa, hauskanpito helppoa. Kunnes siitä tulee sietämätöntä.

Pasi käytti huumeita 25 vuotta ja kävi läpi ”kaikki riippuvuudet”.

– Välillä käytiin todella syvällä. Se paha olo pyrki tuhoamaan minut. Minä pyrin tuhoamaan itseni.

Vuosi sitten Pasi käveli A-klinikalle. Ei ensimmäistä kertaa, mutta päätti, että nyt viimeistä.

Päätöstä edelsi vakava loukkaantuminen ja sairaalajakso, jonka aikana Pasi sanoi ”hei hei tälle maailmalle”. Ajatus kuolemasta tuntui jopa helpottavalta, sillä elämä oli ollut rankkaa jo pitkään.

Kun loukkaantumisesta aiheutuneet haavat paranivat, heräsi toivonkipinä, ja Pasi alkoi laittaa elämänsä palikoita uusiksi.

– Ajattelin, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni. Elämä oli mennyt niin mahdottomaksi, että ei minulla ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää viimeisen kerran. Pistää kaikki likoon, vielä kerran.

Joka päivä puren hammasta.

Pasi jätti kovat aineet vuosi sitten. Elämä on rauhoittunut, tupakkakin jäänyt.

– Tätä on vapaus! Että on riippumaton ihan kaikesta. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni vapaa. Mitään näin suurta ja mahtavaa ei ole!

Mutta ei tie ole ollut helppo. On ollut raskaitakin hetkiä. Selvinpäin joutuu kohtaamaan ihan uudenlaisia haasteita, kuten rahahuolet ja itsensä.

– Kyllä minä sanon, että tämä on vaikeaa. Joka päivä puren hammasta.

Voimaa antavat parisuhde ja usko.

Usko ja toivo

Vuosituhannen taitteessa parikymppinen Pasi käy viikonloppuisin Saappaan bussilla. Siellä tarjotaan kahvia, ja sinne saa mennä päihtyneenä. ”Palveluoperaatio Saapas” on kirkon nuorisotyötä. Sen vapaaehtoiset tapaavat nuoria kaduilla, kuuntelevat, auttavat.

Pasi mieltyy siihen, miten Saappaan väki nuoret kohtaa: ihmisinä. Kokemus on niin vaikuttava, että hän päätyy kahvin ryystäjästä sen keittäjäksi. Hän tekee Saappaalla vapaaehtoishommia useamman vuoden ajan ja pohtii samalla omaa uskoaan. Lapsuudenkodissa ei ole Raamattua luettu tai uskosta puhuttu, mutta nuorimies löytää uskonnosta jotain rauhoittavaa.

Vaikka Saapas aikanaan auttoi Pasia löytämään uskon, horjui se vielä pitkään. Pasi mietti vuosien ajan, onko Jumala ylipäätään olemassa. Maailmassa oli niin paljon pahaa, hänenkin elämässään.

– Koin Jumalan aika vahvasti, mutta en saanut varmuutta siihen. Kun on elänyt elämänsä niin, ettei ole kokenut mitään hyvää, tulee sellainen harha, ettei mitään hyvää edes ole.

Raitistuminen on vahvistanut uskoa. Tai pikemminkin toisinpäin: usko antoi Pasille voimaa jättää päihteet taakseen.

Mies seisoo Pelastusarmeijan liivissä puutalon ulkopuolella, jaloissa pieni koiranpentu.

Pasi tekee vapaaehtoistyötä jälleen, nyt Pelastusarmeijalla.

– Viemme evankeliumia sinne, missä sitä tarvitaan. Lähdemme ulos, kohtaamme päihdeongelmaisia, menemme sinne, missä hekin ovat. Olen mennyt sinne omien kavereideni sekaan, raittiina ja pyhällä hengellä varustettuna.

Pasi toivoo, että hänen raitistumisensa antaa toivoa muille. Hän neuvoo muita etenemään pienin askelin, pieniä tavoitteita kohti.

– Sellaisin askelin, että pystyy onnistumaan.

Ja palaute vanhoilta kavereilta onkin ollut hyvää.

Myös oma olo on hyvä. Halu auttaa on vahva.

Tulevaisuudessa Pasi haluaisi tehdä töitä päihteiden ja nuorten parissa. Ehkä opiskellakin. Olo tulevaisuuden suhteen on toiveikas.

Kunnioitusta ja rajoja

Elämä on vienyt Pasia monen mutkan kautta, mutta hän ei usko, että kukaan olisi voinut kelkkaa kääntää tai pysäyttää. Hän ei katso taaksepäin, ei syytä ketään. Mutta yhden asian hän haluaisi muuttaa: sen, miten päihteitä käyttäviin ihmisiin suhtaudutaan.

– Ihan samanlaisia ihmisiä he ovat, monesti aika herkkiä ja hyvin älykkäitä. Mutta muut ihmiset eivät halua tai uskalla kohdata, eivät katsoa. Ehkä se on heille helpompaa, ettei heidän kuplansa hajoa.

Pasi muistaa palveluoperaatio Saappaan nuorisotyön erinomaisena.

– Siellä kunnioitettiin niitä, joilla on vähän vähemmän. Siinä on iso voima. Se on se, mikä teki vaikutuksen ihmiseen, jota oli kohdeltu väärin.

Mutta ei Pasi ”paapomista” ja päänsilittelyä kaipaa, vaan oikeudenmukaisuutta ja myös niitä rajoja. Siinä on onnistunut Rauman Seudun Katulähetyksen hanketyöntekijä: kohtaamaan Pasin kuin aikuisen, yhdenvertaisen ihmisen.

Pasi löysi Rauman Seudun Katulähetyksen alun perin ruoka-avun kautta. Sieltä sai ruokakasseja sekä halvalla aamiaista ja lounasta. Yhdistyksen tukiasunnossakin hän asui, mutta vain muutaman kuukauden. Siellä oli ympärillä paljon päihteitä, ja Pasi kaipasi rauhallisempaa menoa, selkeämpiä rajoja.

Ei paapomista ja päänsilittelyä.

Hän käy edelleen Katulähetyksellä. Muistuttamassa itseään siitä, mistä on lähdetty. Sekä pelaamassa shakkia, sählyä ja jalkapalloa.

– Niistä olen saanut pontta omaan arkeen ja sen hallintaan.

Katulähetyksen työntekijä on ollut tukena, juttukumppanina.

– Hän on auttanut minua ymmärtämään, missä mennään. Maailma on muuttunut siinä ajassa, kun minä elin toisessa todellisuudessa.

Herkkyyttä ja kiitollisuutta

Viimeisen vuoden aikana Pasi on löytänyt monin tavoin uuden maailman. Hän esittelee ylpeänä ja onnellisena kaunista omakotitaloa, jonka yhdellä seinustalla kirkuvat linnut valtavassa häkissä ja jonka huoneissa seikkailee vanha kissaherra. Tähän puutaloidylliin ja avoliittoon hän muutti käytännöllisesti katsoen suoraan kaduilta. Ristiriita uuden ja entisen välillä oli valtava, ja siihen sopeutuminen oli varsinkin aluksi vaikeaa.

– Olin ihan hukassa.

Nyt elämä tuntuu tasapainoiselta.

– Niin tasapainoiselta kuin se voi tuntua.

Vakaa parisuhde on tuonut turvaa ja tukea muutosten vuoden aikana. Lisäksi iloa tuovat pienet asiat, joista ei ennen osannut ajatellakaan nauttivansa: lenkillä käyminen, luonnossa liikkuminen, mökillä rauhoittuminen, sienestys.

– Minulla on niin paljon kiittämisen ja nauttimisen aiheita.

Hiljalleen Pasi on yrittänyt opetella luottamaan, ettei mitään pahaa tapahdu. Enää ei tarvitse pelätä.

– Mutta eihän se minun persoonani, herkkyyteni, katoa. Minun täytyy vain oppia tulemaan sen kanssa toimeen.

Mies katsoo Pelastusarmeijan liivissä itseään peilistä silmiin, ilme on rauhallinen.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat: Mikko Kaaresmaa

Osana yhteisöä -hanke

Pasille tuttu Rauman Seudun Katulähetys on mukana Arvokas-ohjelmassa Osana yhteisöä -hankkeellaan. Se tarjoaa yleissivistäviä, yhteisökasvatuksellisia ja yhteiskuntaan integroivia palveluita. Muutosta tavoitellaan yksilön sisäisen motivoitumisprosessin kautta.

Rauman Seudun Katulähetys verkossa: