Kuvat: Mikko Kaaresmaa

Enemmän kuin murrosiän kriisi

Musiikin kuuntelu ahdistaa, viulun ja pianon soittaminen jää. Mikään ei innosta, kaikki tuntuu synkältä. Senni kuluttaa läksyjen parissa kokonaisia päiviä, pakkaa uimahalliin tai viikonloppureissulle lähtiessä laukkuaan tuntitolkulla. Valmista ei tule, vaikka kuinka yrittää.

Suorittamisesta tulee oravanpyörä. Senni yrittää yhä enemmän ja enemmän, käyttää aina vain enemmän aikaa, mutta yhä harvemmin tulee valmista. Stressi kasvaa ja sekoittaa ajatuksia ja hidastaa tekemistä entisestään.

– En saanut aikaiseksi mitään, sanoo Senni Siltanen nyt, vuotta myöhemmin.

– Ihan sellaisessa lamassa sinä olit. Se oli hyvin vierasta, koska Senni oli aina ollut tosi näppärä, äiti Anna Kaisa Siltanen jatkaa.

Syy muutoksen pysyi kuitenkin pitkään piilossa.

”Oli järkytys, etten ollut huomannut”

Kun Senni lakkaa syömästä, äiti havahtuu – kaikki ei tosiaan ole hyvin. Aina iloinen, kaikesta innostuva ja kaikessa hyvin pärjännyt tytär ei taidakaan pärjätä.

Samoihin aikoihin liikunnanopettaja huomaa, että sosiaalisesta tytöstä on tullut vetäytyvä ja hiljainen. Opettaja pysähtyy, kysyy, kuuntelee. Ei tyydy tyypilliseen ”joo ei tässä mitään” -vastaukseen.

Hiljalleen vyyhti alkaa aueta.

Ystävä on levitellyt perättömiä juttuja ja uskotellut Sennille, ettei kukaan pidä tästä. Valheet romahduttavat Sennin maailman. Kun hän ahdistuneena vetäytyy, loittonevat viimeisetkin kaverit, koska eivät saa Senniin yhteyttä. Heistä tuntuu, että tämä on muuttunut – kuten onkin. Yksinäisemmäksi.

Senni on aina ollut hyvin vastuullinen ja ikäistään kypsempi, äiti Anna Kaisa kuvailee. Huolehtinut koulusta, harrastuksista ja itsestään, eikä ole juurikaan apuja kaipaillut.

– Kaikki oli ollut todella hyvin. Tuli vähän puskista, että Sennin kaltainen voikin oikeasti tarvita apua, äiti kertoo.

– Sen takia pitäisi olla kuulolla koko ajan, hän jatkaa. Tarttumista vaativaa tilannetta kun ei ole aina helppo erottaa ihan tavallisista murrosiän kuohuista.

Senni oli kuukausien ajan hiirenhiljaa yksinäisyydestään. Tuntui jotenkin niin nololta myöntää, ettei ollut kavereita.

Kun tilanne selvisi, tuntui äidistä tietysti pahalta.

– Syyllisyys nousi. Että vau, miten onnistunut äiti olen ollut! Oli järkytys, etten ollut huomannut. Ja etteivät meidän välimme olleet sellaiset, että Senni voisi kertoa minulle murheistaan.

Senni ei kertonut, koska pelkäsi, ettei tule ymmärretyksi tai ettei häntä uskota. Että asiat olisivat vain entisestään pahentuneet.

– Yrititkö suojellakin? äiti kysyy.

– Vähän, Senni vastaa.

Mikä on muuttunut? Kaikki.

Anna Kaisa selittää, että hänellä oli oma kriisi, mikä näkyi myös muulle perheelle.

– Mietin, että jos vielä tuon siihen omat murheeni, vain rasitan muita ja painan kaikkia alaspäin. Enkä hyödy mitään, Senni kertoo.

Nyt äiti ja tytär puhuvat avoimesti, ja välit ovat silminnähden lämpimät. Välillä naurattaa, välillä itkettää. Viimeisen vuoden aikana on siis tapahtunut todella paljon. Mikä on muuttunut?

– Kaikki, Anna Kaisa nauraa.

– Aika osuvasti sanottu. Pikkusiskokin sanoi, että ”ihanaa, kun Senni on taas iloinen”, Senni hymyilee.

– Paranemisen tie alkoi siitä, kun asiat tulivat ilmi. Toipuminen lähti siitä, kun tunnistimme Sennin hädän ja saimme siihen apua. Aika matkahan tässä on kuljettu, äiti kertoo.

Mutta palataan vielä takaisin vuoden taakse.

Tyttö soittaa viulua.

”Tuntui, ettei kukaan halunnut auttaa”

Senni istuu yksin huoneessaan. Kahdeksanlapsisessa perheessä saa harvoin olla yksin, paitsi jos tiukasti vetäytyy suljetun oven taakse.

Senni kuulee, miten muut nauravat lautapelien ääressä, mutta ei mene mukaan. Salaa hän toivoo, että joku pyytäisi. Ei pyydä. Sen sijaan hänelle huudetaan, kun hän ei osallistu perheen yhteisiin juttuihin.

Kukaan ei ymmärrä, Senni miettii. Ja sulkeutuu entistä tiukemmin.

– Tuntui, ettei kukaan halunnut auttaa minua. Olin yksin, ja oma perhekin hylkäsi minut. Oli sellainen fiilis, etten kelpaa kenellekään eikä kukaan hyväksy minua.

Vuosi sitten Senni kuvasi äitiään kylmäksi ja etäiseksi. Anna Kaisa katsoo varovaisesti tytärtään ja miettii, ettei taida edes uskaltaa kysyä, miten tämä kuvailisi äitiään nyt.

– En ajattele enää niin, Senni hymyilee.

Hän kertoo tuolloin kokeneensa, ettei äiti ota hänen huoliaan tosissaan.

– Otin etäisyyttä, koska koin, että äidin ymmärtämättömyys tuottaa minulle mielipahaa, kertoo Senni.

– Sennillä oli todella vaikeaa. Ja on totta, ettemme oikein saaneet kontaktia. Aloin olla huolissani, mutta keskusteluista ei tullut mitään. Senni suuttui joka kerta, kun yritettiin puhua. Se päättyi aina itkuun, Anna Kaisa kertoo.

– En avautunut, mikä sai minulle sellaisen fiiliksen, ettei minua kuunnella. Se oli minun syyni. Mutta ajatukseni olivat niin sekaisin muutenkin, Senni jatkaa.

– Miten vahvasti tuot esiin omaa syyllisyyttäsi, omaa osuuttasi! Eihän se nyt niin ollut. Emme me varmaan antaneet sinulle tilaa kertoa, emmekä olleet kovin vastaanottavaisia, Anna Kaisa korjaa.

– No joo, sekin voi olla. Pelotti, että sen sijaan, että otettaisiin hyvin vastaan…

– …raivotaankin. Tosi mukava perhe! Anna Kaisa tuhahtaa.

Emme oikein saaneet kontaktia.

Hän miettii, että perhe voi joskus olla julma. Sisarukset voivat sanoa lujastikin toisilleen, vaikkei olisikaan tarkoitus loukata. Hän ei ihmettele, että kommentit tuntuvat joskus murskaavilta.

– Tietenkin ne sanat osuvat pahimmin silloin, kun on herkkänä ottamaan niitä vastaan. Positiiviset kommentit eivät korvaa tai poista niitä ikäviä, Anna Kaisa miettii.

”Nykyään puhumme kaikesta”

Sennin tuskan huomannut liikunnanopettaja lähettää Sennin koulukuraattorille. Joka lähettää tämän saman tien koulupsykologille. Joka ohjaa eteenpäin koululääkärille, joka puolestaan tekee lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Kun ongelmat Sennin ystäväpiirissä selviävät, puuttuu asiaan myös koulun kiusaamistiimi. Ja vielä löytyy hanke, joka ottaa kopin äidin ja tyttären suhteesta.

Senni ja Anna Kaisa eivät suinkaan koe, että heitä olisi pomputeltu luukulta toiselle. Päinvastoin he ovat saaneet apua kaikilta mahdollisilta tahoilta ja henkilöiltä. Kullakin on ollut ketjussa oma tärkeä roolinsa.

He sanovat yhteen ääneen, ettei heitä olisi voitu yhtään paremmin auttaa.

– Ihana kokonaisvaikutus kaikella. Se on ollut mahtavaa, äiti sanoo.

Molemmat ovat kiitollisia siitä, että Sennin koulussa otettiin asia heti vakavasti ja rattaat lähtivät pyörimään saman tien. Ei tarvinnut itse arpoa, kaivataanko apua vai pärjättäisiinkö ilman.

Anna Kaisa on ammatiltaan opettaja ja tuntee tahot, joilta apua saa. Koulupsykologit ja nuorisopsykiatrian poliklinikat (”nupo”) ovat omassa työssä arkipäivää. Mutta toisaalta…

– Suutarin lapsella ei ole kenkiä, tekisi mieli sanoa. Olihan se aika pelottavaa, kun psykologi soitti ja sanoi olevansa tosi huolissaan Sennistä ja aikovansa lähettää Sennin nupoon. Se oli sellainen epäonnistumisen tunne, synkkä hetki. Ja tietysti hätä ja huoli olivat aluksi hirveän vahvoja.

Suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Koulupsykologin ja nuorisopsykiatrian vastaanotoilla Senni sai keskittyä itseensä. Niiden apua täydensi Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön Tyttö olet helmi! -hanke, joka antoi äidille ja tyttärelle mahdollisuuden pysähtyä heidän suhteensa äärelle.

– Se tuli kuin tilattuna, täydensi todella hyvin kokonaisuutta, Anna Kaisa sanoo.

Kun ulkopuolinen antaa aiheita, soljuu keskustelu helpommin.

– Kahdestaan keskustelu jää välillä junnaamaan johonkin yksityiskohtaan. En aiemmin osannut kertoa äidille mistään, mutta nykyään pystyn puhumaan melkeinpä kaikesta, Senni kertoo.

Parasta Tyttö olet helmi! -hankkeessa on ollut yhteinen tekeminen.

– Se, että on saanut viettää äidin kanssa aikaa. Meillä on iso perhe, eikä siellä ikinä ole sellaista väliä, että olisimme äidin kanssa kahdestaan, kertoo Senni.

Käsi pitelee keltaista esitettä, jossa lukee: sinä riität, sinä kelpaat, enää et ole yksin.

”Sinä riität. Sinä kelpaat.”

Senni työstää ajatuksiaan, pelkojaan ja murheitaan ammattilaisten avulla ja vanhempiensa tukemana kuukausien ajan. Löytyy uutta rohkeutta ja voimaa, jonka turvin Senni uskaltautuu lähtemään rippileirille, kahdeksi viikoksi ventovieraiden ihmisten pariin. Vielä muutama kuukausi sitten ajatus olisi ollut mahdoton, mutta nyt Senni tulee toimeen itsensä kanssa. Ja se on pohjana sille, että uskaltaa olla oma itsensä muiden seurassa.

”Sinä riität. Sinä kelpaat. Sinä et ole yksin.” Körttiläisen nuorisotyön tunnuslause uppoaa syvälle Sennin sydämeen, eikä jää pelkäksi sanahelinäksi.

Heti riparin ensimmäisellä oppitunnilla kirjataan paperille, mikä on elämässä tärkeää. Rakkauden tarve, rakastavat ihmiset, Senni kirjoittaa. Niitä hän kaipaa elämäänsä kaikkein eniten.

Joskus saa sitä mitä tilaa. Rippileirillä Sennille aukeaa uusi maailma, uudet ystäväpiirit. Ympärille kerääntyy rakastavia ja välittäviä ihmisiä, jotka hyväksyvät Sennin sellaisena kuin hän on.

– Se on kohentanut itsetuntoa todella paljon, Senni sanoo.

Nyt asiat ovat taas hyvin. Äidin ja tyttären välit ovat lämpimät ja Senni on jälleen oma itsensä. Hän katsoo jo uteliaasti tulevaisuuteen.

– Olen aina halunnut tehdä itsenäisesti kaiken. Nytkin pesen itse pyykit ja valmistan itse ruokaa. Yritän testata, millaista olisi muuttaa omilleen. Tykkään siitä, että saan itse huolehtia asioista ja ottaa vastuuta ja olla vähän sellainen aikuismainen. Ja että minuun luotetaan sen vastuun kanssa.

Äiti nyökkää: luottamusta on.

Kahvit ja kaakaot on juotu, Sennin ja äidin tarina kerrottu. Jäikö jotain vielä sanomatta?

– Ei. Paitsi, että Tyttö olet helmi! on aika…

– …helmi.

– Niin. Helmi hanke.

Tytär ja äiti seisovat pellolla kahden koiran kanssa ja katsovat hymyillen toisiaan.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat: Mikko Kaaresmaa

Tyttö olet helmi!

Mannerheimin Lastensuojeluliiton Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön Tyttö olet helmi!  -toiminta on tarkoitettu 12–16-vuotiaille tytöille ja heidän äideilleen. Toiminta on suunnattu tytöille, joilla on alkavaa mielenterveyden oireilua, kuten masennusta tai ahdistusta. Toimintaan kuuluu juttelua, yhdessä tekemistä sekä videoavusteista vuorovaikutuksen ohjausta (VIGMLL®). 

Tyttö olet helmi! -hanke verkossa: