Kuva: Rookie Stories

Ei elämä reilua ole, sanoi Tarja Halosen äiti

– Kun olin lapsi, kävimme pari kertaa vuodessa Kalliosta Pitkänsillan eteläpuolella. Helsinki oli ryhmä kyliä, joiden keskinäinen kontakti oli aika pieni, muistelee presidentti Tarja Halonen lapsuutensa maisemaa. 

Tilanne ei oikeastaan ole muuttunut, sillä ihmiset viettävät edelleen mieluusti aikaa omissa yhteisöissään. Eikä siinä Halosen mielestä ole mitään pahaa – päinvastoin oman yhteisön löytäminen ja yhteisöllisyys on tärkeää. Mutta vuorovaikutusta tulisi vaalia myös yli rajojen. 

– Me emme itse asiassa koskaan tiedä, mitä toinen ihminen ajattelee. Koitamme vain haparoiden saada kontaktia. Mutta jos edes pyrimme ymmärtämään, se auttaa. Siinä on vähän sama juttu kuin lasten oppimisessa monipuoliseen ruokavalioon: ”maista edes”, Halonen hymyilee. 

Köyhyys naapurissa 

Presidentti Halonen kuvaa nykypäivän eriarvoisuutta pirstaloituneeksi ja mosaiikkimaiseksi. 

Menneinä aikoina ihmiset kokivat kuuluvansa tiettyyn yhteiskuntaryhmään ja näkivät siitä viitekehyksestä, että heillä meni joko hyvin tai huonosti. Oli köyhää tai vaurasta. Niukkuutta tai yltäkylläisyyttä. Valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa – tai sitten ei. Eriarvoisuus oli hyvin luokkasidonnaista. 

– Lapsuuteni Suomi oli sodanjälkeinen Suomi. Kallio oli köyhä Kallio. Mutta yhteydet muuhun Helsinkiin, Suomeen tai Eurooppaan olivat niin pienet, että ei köyhyys ollut mitenkään eksoottista. Se oli toki aina läsnä. Ja köyhäähän muuallakin oli nykyaikaan verrattuna.

Köyhyys voi asua naapurisi oven takana.

Nykyisin on. Jos ennen elämänpiiri olikin pieni ja näkymät sen mukaiset, on yltäkylläisyyttä ja mahdollisuuksia nykyisin mediat pullollaan. 

– Sähköinen viestintä tarjoaa koko ajan valheellisiakin kuvauksia elämän tarjoamista runsaista mahdollisuuksista. Kuva vääristyy. 

Eriarvoisuuden ja köyhyyden näkeminen on siten tänä päivänä aiempaa mutkikkaampaa. 

– Köyhyys voi asua naapurisi oven takana, vaikket sitä huomaakaan. Tässä mielessä tilanne on monimutkaisempi kuin aiemmin. Mutta ei välttämättä vaikeampi. 

Haasteet olivat monin tavoin suurempia sata vuotta vanhassa Suomessa, mutta Halonen muistuttaa, että sukupolvien välisellä yhteistyöllä on rakennettu Suomeen toimivaa terveyspolitiikka-, sosiaaliturva- ja koulutusjärjestelmää – siis hyvinvointiyhteiskunta. 

Tarja Halonen katsoo hymyillen kameraan.

Epätasainen pelikenttä 

Hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa tukea ja apua silloin, kun ihminen sitä tarvitsee. 

– Mutta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu myös se, että pitää itsekin yrittää. Ei se suinkaan ole niin, että kaikki tulee yhdeltä luukulta, mieluiten heti, kiitos. Vaan tehdään itse, autetaan naapureita. Pidetään huolta itsestä ja perheestä. Otetaan osaa kansalaisjärjestöihin, muistetaan äänestää ja ollaan yhteiskunnallisesti aktiivisia, luettelee Halonen. 

Hän kuitenkin huomauttaa, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikki edellä mainitut asiat, eivätkä silti pääse ”mukaan systeemiin”. Silloin olisi yhteiskunnan tehtävänä löytää ne sulut, jotka tien katkaisee. Mutta sen sijaan eriarvoisuuden ajatellaan nykyisin olevan yksin yksilön omalla vastuulla, eikä nähdä, että kysymyksessä on rakenteellinen asia, hän moittii.

Halonen kertoo Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjoituskilpailuista, joissa kerättiin työttömien tarinoita vuonna 1993 ja 2018. 

– Vuonna 1993 ihmiset analysoivat yhteiskuntarakenteita: miten he ovat niiden kautta joutuneet työttömiksi ja mitä he toivoivat yhteiskunnan tekevän, jotta tilanne paranisi. Vuonna 2018 ihmiset kokivat työttömyyden hyvin yksilökohtaisesti. He masentuivat siitä, että heitä koulutettiin asioissa, jotka he jo osaavat. Vastuu siirtyy tällöin työttömälle – eikä yhteiskunnalle, joka häntä ympäröi. 

Halonen karsastaa ajatusta siitä, että jokainen olisi oman onnensa seppä. Kaikki kun eivät saa samoja mahdollisuuksia. 

– ”The playfield is not even”. Pelikenttä ei ole tasainen. Se kuvastaa tätä hyvin. 

Lähiyhteisö pitää koossa 

Presidentti Halonen havaitsi kevään 2019 eduskuntavaaleissa kiinnostavia ilmiöitä. 

– Äänestysprosentti nousi. Ja näyttää siltä, että entisten nukkuvien äänet menivät nyt perussuomalaisille. 

Halonen jäi aprikoimaan, mikä mahtaa olla hyvin toimeentulevan ihmisen motiivi äänestää perussuomalaisia. Arvelunsa hänellä on.

– He saattavat olla omaan tulevaisuussuunnitelmaansa pettyneitä ihmisiä. Onkin mielenkiintoista miettiä, kuka on vastuussa, jos ihminen on pettynyt siihen, että elämä ei ole enää sitä mitä kuvitteli sen olevan. Ei meillä oikeastaan ole siihen muuta vastausta kuin että ”maailma muuttuu”. 

Suomi on muuttunut monikansallisemmaksi, ja ihmisiä muuttaa tänne ympäri maailmaa. Tilanne nähdään nykykeskustelussa usein täysin uutena ja mullistavana. Mutta presidentti Halonen on lapsesta asti katsellut suomalaista yhteiskuntaa Kalliosta käsin, ja siitä näkökulmasta ei muuttoliikkeessä ole tapahtunut suuria muutoksia. 

Sodanjälkeiseen Helsinkiin muutti paljon ihmisiä kaukaa – siis esimerkiksi Pohjois-Savosta ja Kainuusta. Aivan kuten ei moni nykyäänkään, ei silloisistakaan muuttajista suinkaan kaikki halunneet tulla. Oli vain pakko. 

– Eivät ne sodan kärsineet ja paikkakuntaa muuttaneet ihmiset niin kauhean herttaisia olleet. Mutta me otimme heidät aina vastaan. Tiesimme, että he ovat ensin äkäisiä, mutta sitten se tasoittuu. Ja heistä tuli kovempia stadilaisia kuin mitä itse olimme.

Lääkkeeksi Halonen tarjoaa koulutusta ja työtä.

Kaukaa muuttajilla on usein omat ”toimintakoodinsa”, tavat elää arkea. Aikanaankin piti vähän hakea ja sovitella, että savolaisille ja kainuulaisille tuttu kulttuuri alkoi istua helsinkiläiseen elämänmenoon. Ja aivan samoin omat toimintamallinsa on nyt Suomeen muualta tulevilla. 

– Koodien oppiminen vie aikansa – varsinkin, jos tulee ihan erilaisesta yhteiskunnasta. 

Lääkkeeksi Halonen tarjoaa koulutusta ja työtä. Sekä perheiden yhdistämistä. 

– Sanoin kerran varomattomasti, että anopit Suomeen, niin kyllä se siitä tasaantuu. Minut haukuttiin siitä moninkertaisesti, mutta olen edelleen samaa mieltä. Puoliso ja anoppi ovat hyviä turvakeinoja. Lähiyhteisö pitää ihmisiä koossa. 

Tarja Halonen istuu työpöytänsä ääressä ja juo kahvia.

Kaipuu toisen luo 

– Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Meillä on kaipuu toisen luo. 

Halonen pohtii, että näkyväksi tulemisen tarve on elinikäinen ja valtava – ja myös inhimillinen. Eikä edes pelkästään sitä. 

– Kaikki, joilla on joskus ollut kissa, tietävät, että jos koittaa lukea lehteä, kissa tulee sen päälle makaamaan. Jos sitä rapsuttaa ja nostaa sitten sivuun, hetken päästä tulee taas miau! – ja siinä se on taas lehden päällä. 

– Lapset käyttäytyvät ihan samalla tavalla. Ja sitten valittavat – minusta ihan oikein – siitä, että vanhemmat ovat fyysisesti paikalla, mutta eivät henkisesti läsnä. 

Halonen kertoo saaneensa istuvana presidenttinä paljon kirjeitä lapsilta. Monissa kysyttiin, alkaisiko presidentti kirjeenvaihtoon. 

– Minä sitten ilmoitin, että en minä oikein voi – mutta mitä jos kirjoittaisit serkullesi tai isoäidillesi. 

Kohti parempaa maailmaa 

Halonen pohtii haastattelun aikana monia kertoja sitä, ettei elämäänsä voi suunnitella. Eteenpäin voi toki katsoa ja unelmoidakin, mutta aina ei kaikki käy toteen. Eikä ihminen silti ole epäonnistunut. 

– Elämässä on erilaisia vaiheita. Äitini aina sanoi, että ei elämä reilua ole – sen takia me täällä olemme, että maailma muuttuisi paremmaksi. 

Haastattelun lopuksi presidentti Haloselle ojennetaan kuvaannollinen taikasauva, jolla hän saa muuttaa maailmaa. Siitä hän kieltäytyy. Mutta toiveen hän kuitenkin esittää: 

– Toivoisin, että oman yhteisön lisäksi nähtäisiin planetaarinen kokonaisuus. Meillä on tämä yksi ainoa planeetta, ja meillä on kiire saada se kestävän kehityksen pohjalle – muussa tapauksessa tuhoamme elämää tulevaisuudelta.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat ja video: Rookie Stories

Lue myös blogi

”Presidentti Halonen on vaikuttaja myös oman hahmonsa kautta. Hän herättää tunteita, reaktioita ja kiistoja, on ollut tavallisuudessaan epätyypillinen valtionpäämies, ja toisaalta rohkeudellaan antaa esimerkiksi feminismin kyseenalaistajille aineksia vihapuheeseen tai pilkkaamiseen.

Samalla hän on monelle mitä suurin esikuva.” Niin myös Arvokas-koordinaatiohankkeen arvioinnin asiantuntija Jenni Kalliolle, joka kirjoitti blogiin siitä, miksi Arvokas-ohjelma halusi kuulla juuri Halosen mietteitä eriarvoisuudesta.