Kuva: Rookie Stories

Anssi Kela nousi oudosta takapulpetin kaverista loppuunmyydyille lavoille

Pieni Anssi päättää kerrankin pistää parastaan ja ottaa ala-asteen hiihtokilpailun tosissaan. Hän lähtee ladulle verenmaku suussa ja kiertää sitä lähes hämärän rajamailla. Samaa taivalta tahkoaa suksillaan koko koulu. 

Kilpailun jälkeen kanslisti ripustaa tulokset ilmoitustaululle. Sen edessä kuhisee. Listan ääreen tungeksii myös Anssi. Hän tutkii nimiä ylhäältä alaspäin – josko olisi päässyt mitalikantaan kiinni. Onhan hän antanut kaikkensa. 

Silmät selaavat listaa. Omaa nimeä ei löydy. Onkohan tässä joku virhe, poika pohtii. 

– Ja sitten löysin: Anssi Kela, viimeinen. Koko koulun huonoin. Tuollaisia kokemuksia koululiikunta meikäläiselle tarjosi, muusikko Anssi Kela kertoo. 

Kapteenit jakoivat jengejään
Se kentän laitaan jäi yksinään
Aina viimeinen joka valittiin
Aina viimeinen kelle syötettiin
–  Anssi Kela: Ilves 

– Koululiikunta oli syvien traumojen aiheuttaja. En koskaan löytänyt lajia, jossa olisin saanut minkäänlaisia onnistumisen kokemuksia, kertoo Kela. 

Muusikon urasta haaveileva ja herkästi nurkkaan vetäytyvä nuori oli lukioiässä ”vähän outolintu”. 

– En mennyt vanhojenpäivään, en osallistunut penkkareihin, en tilannut abiverkkareita. Luulen, että moni lukioaikaisista luokkakavereistani ei edes muista, että tällainen tyyppi istui takanurkassa. 

Jotkut luonnostaan kuuluu voittajiin
Oppilaskunnan puheenjohtajiin
Ja friikit on niitä, jotka erottuu
Ne on niitä joist ei ikinä mitään tuu
–  Anssi Kela: Ilves 

– Elämän suurimpia tragedioita saattaa olla se, ettei koko elämänsä aikana löydä omaa juttuaan. 

Mutta tästä outolinnusta kasvoi rockin Suomen-mestari ja yhden Suomen myydyimmän levyn tekijä. Anssi Kela uskoo, että jokainen ihminen on joissain asioissa keskimääräistä parempi. 

Parikymppisenä hän istahti mikroauton penkkiin. Ajoi kierroksia ja huomasi heti, että homma sujuu. Poika, joka oli aina ajatellut olevansa ”surkea kaikessa” urheiluun liittyvässä, kisasi ja voitti palkintoja. 

Löytyi oma juttu urheilunkin parista. 

Outo kaveri takapulpetissa 

Muusikkovanhempien pikku-Anssi soittaa viulua, selloa ja kontrabassoa, mutta klassinen soitto ei tunnu omalta. Kun isän yhtyeellä on keikka, Anssi vie kaikki katsomaan. Kuunnellessaan hän tuntee poltteen: pitää päästä soittamaan. (mukaillen Anssi Kela: Nummela) 

– Katselin faijan bändiä – he olivat tavallaan ensimmäiset idolini – ja tajusin, että tuo on se minun juttuni, tuota minäkin haluan tehdä. Ja sillä tiellä ollaan. 

Musiikki toi rytmiä jo nuoruudesta, mutta samalla lisäsi ulkopuolisuuden tunnetta. 

– Tajusin, että tie, mitä yritän kulkea, on tosi erilainen. Muilla oli erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat. 

Kela juttelee rennosti ja vastaa avoimesti kaikkiin kysymyksiin, vaikka sivustaseuraajan roolin hän tunnistaa itsessään edelleen. 

– Minun on vaikeaa muodostaa sosiaalisia kontakteja ilman ennalta annettua asetelemaa.

Sanoo mies, joka nousee loppuunmyytyjen salien lavalle ja ottaa areenan haltuun.

– Ei minulla oman laumani kanssa ole ulkopuolisuuden tunnetta. Mutta varmaan kaikilla on kokemuksia siitä, että välillä heitetään oman ekologisen lokeron ulkopuolelle ja joutuu seuraan, jossa aaltopituudet ovat täysin erilaisia kuin itsellä.

Kela kertoo käpertyvänsä herkästi kuoreensa tilanteissa, joissa on paljon ihmisiä, joiden kanssa hän ei koe olevan yhteistä.

– Saatan kokea itseni sivulliseksi, vetäytyä huoneennurkkaan ja sieltä käsin katsella muita. Se on varmaan tässä ammatissa myös hyödyksi. Kun ei arjessa pidä niin hirveästi melua itsestään eikä ole koko ajan äänessä, pystyy huomaamaan enemmän asioita. 

Anssi Kela istuu ulkona ja katsoo ylöspäin.

Kuoren alla 

Anssi Kela on kirjoittanut paljon omasta elämästään. Ja vähän kavereidenkin. 

Mutta on niitäkin kappaleita, jotka ovat syntyneet halusta kirjoittaa tietystä aiheesta. 

Se lauloi koko Suomen polvilleen
Jokaiseen yksinäiseen sydämeen
Mimmit ulvoi: ’Me sua rakastetaan
Kun Ilves käveli pois takahuoneestaan
Ja kaiteella hotellin parvekkeen 
Levitti kädet, astui taivaaseen
–  Anssi Kela: Ilves 

Lauluja Chris Cornell (Soundgarden, Audioslave) teki itsemurhan keväällä 2017 ja kollegansa Chester Bennington (Linkin Park, Stone Temple Pilots) pari kuukautta myöhemmin. Eivätkä he olleet ainoita, joiden tarina on viime vuosina kirjoitettu samanlaiseen loppuun. 

Kela huomasi pohtivansa, millainen matka johdattaa traagiseen ratkaisuun. Pohdinnasta syntyi laulu, jossa suositun laulajan, Ilveksen, tarina päättyi hotellin parvekkeelle. 

– Ajatuksena oli tutkia kuoren alla olevia asioita, joita kukaan ei näe. Ihminen saattaa päällisin puolin vaikuttaa hyvinvoivalta, onnelliselta ja menestyneeltä. Mutta sisällä voi olla joku pahasti rikki. 

Samana päivänä, kun Ilveksen tarina näki päivänvalon, julkaistiin tieto muusikko Aviciin itsemurhasta. Surullinen sattuma.  

Sattumaa

Niin, sattuma. Siihen Kela uskoo. Musiikkia kun ei voi tehdä niin, että kuuntelee soittolistoja ja miettii, mitä sieltä puuttuu. Tai katsoo kalenterista, mikä on ajankohtaista. Kela nauraa, ettei vieläkään tiedä, miten biisejä tehdään. 

– Jos olen tarpeeksi pitkään hiljaa paikallani, biisi uskaltaa lähestyä minua ja tavoitan sen. Ja sitten huomaan, että okei, tästä tuli tämmöinen. 

Ennen kuin ensimmäinen soolohitti syntyi, pyöri soittolistoilla musiikkia, joiden sanoituksiin Kela ei oikein päässyt kiinni. 

– Usein biisejä kuunnellessa oli sellainen fiilis, että tämä on suomen kieltä, mutta en yhtään tajua, mistä tässä kerrotaan. Musiikissa ei ollut stooreja, se ei ollut muodikasta. Mikan faijan BMW kuulosti tuoreelta. 

Kela ei kuitenkaan myönnä haistelleensa tuulia ja havainneensa, että tarinalliselle musiikille olisi vuosituhannen vaihteessa tilausta. 

– Sattumasta on kyse siinäkin, että tein biisit oikeaan aikaan. Jos olisin tehnyt ne viisi vuotta aiemmin tai myöhemmin, ne eivät olisi ehkä menneet läpi. 

Sitäkään ei voi ennakoida, miten yleisö biisin kuulee. 

– Koskaan ei biisiä tehdessään osaa aavistaa, millaiseen maaperään se putoaa, miten kuulijat sitä käsittelee ja miten se liittyy heidän elämäänsä. 

Me synnytään, me kuollaan
Ja välissä hiukan tanssitaan
–  Anssi Kela: Tanssilattialla 

Tanssilattialla-kappale oli Kelalle kepeä discobiisi. Vuosia sen ilmestymisen jälkeen Kela kuuli ihmisestä, joka oli sairautensa vuoksi käynyt lähellä kuolemaa. Discokappale sai syvemmän merkityksen, kun se kannusti sairaalasängyn pohjalta päätökseen, että vielä on tanssimisen aika, vielä tätä biisiä jorataan. Ja kuin ihmeen kaupalla tuon ihmisen vointi koheni – ja kenties jonain päivänä hän tanssi, syntymän ja kuoleman välissä. 

– Tällaisesta palautteesta tulee fiilis, että kyllä tälläkin duunilla on jotain merkitystä. Ei lauluja turhaan ole tullut kirjoitettua. 

Anssi Kela katsoo kameraan.

Onnea 

Anssi Kela on tehnyt musiikkia yli 30 vuotta. 

– Olen ollut suunnattoman onnekas ja saanut toteutettua suurimman osan niistä asioista, joista pikkupoikana unelmoin. Osa on toteutunut isommin kuin edes uskalsin toivoa. Kun tietää, miten tuulinen ala on, ja on itsekin nähnyt sen heittelyn, ei voi koskaan tuudittautua suosioon. Täytyy vaan…, Kela jättää lauseen kesken. 

Elämä heittelee välillä epäreilulla tavalla.

Sattuma, onni ja tuuri toistuvat Kelan puheessa usein, eikä hän usko – omien sanojensa mukaan kokoomuslaiseen – ajatukseen siitä, että jokainen on oman onnensa seppä. 

– Että kun vain tarpeeksi tekee työtä ja tsemppaa, niin unelmat toteutuvat. Ei se välttämättä ole niin. En usko, että ihmiset, jotka leipäjonottavat Hurstin valinnan ovella, eivät vain ole tsempanneet. Ei minunkaan elämässäni olisi tarvinnut kuin pari asiaa mennä eri tavoin, niin voisin olla jonon jatkona. Elämä kun heittelee välillä epäreilulla tavalla, eikä jaa kaikille reiluja kortteja käteen. 

Nauraen hän kuvaa elämän olevan kvanttimekaniikkaa. 

– Atomit vain sinkoutuvat sattumanvaraisella tavalla ja asioita tapahtuu. Kyllähän tässä aika randomilla mennään. 

Ja paljon on pikkupojasta asti muusikon työstä haaveilleelle miehelle tapahtunutkin.

– Nuorena luotin Maradonan itsevarmuudella siihen, että bändijuttu kantaa, ja pelasin vain sen yhden kortin varaan. Jälkeenpäin on ollut helppo nähdä, miten tyhmä olin. Minulla ei ollut minkäänlaista suunnitelma B:tä. Siinä olisi voinut käydä myös siten, että olisin yhtäkkiä tajunnut olevani kolmekymppinen, ei mitään ammattia, ei mitään opintoja, en osaa muuta kuin rämpyttää kitaraa. Että mitäköhän työmarkkinoilla olisi tällaiselle tyypille tarjolla, Kela naurahtaa. 

– Se todellinen maailma olisi voinut olla aika karu. Mutta minulla oli vain todella paljon tuuria. 

Tuuria 

Anssi Kela on sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oikeiden biisien kanssa. Sattunut tapaamaan oikealla hetkellä oikean ihmisen, joka on johtanut seuraaville portaille. Hän ajattelee olevansa monissa asioissa velkaa ihmisille, joita ei ole koskaan tavannutkaan. 

– Kun Mikan faijan BMW julkaistiin vuonna 2000, se ei aluksi lähtenyt soimaan missään. Meni viikkoja, ja sitä pidettiin jo floppina. 

Sitä huomaa, miten ohuiden lankojen varassa on roikkunut.

Eräänä päivänä Radio Suomipopissa kuunneltiin pöydälle kertyneitä sinkkuja. Seassa oli Mikan faijan BMW. Se päätyi soittoon ohjelmassa, jossa kuullaan musiikkia soittolistojen ulkopuolelta. 

– Sitten kävi klassisesti, kuin elokuvissa. Kun Mikan faijan BMW soi ensimmäisen kerran, alkoi radion puhelinvaihteessa kaikki valot vilkkumaan. Ihmiset soittivat sinne, että mikä biisi tämä on.

Sen jälkeen kappale soikin kanavalla kerran tunnissa  – ja sitten ympäri Suomen, kaikilla taajuuksilla. 

– Jos sinkku olisi lentänyt roskiin, emme ehkä nyt tekisi tätä haastattelua. Tällaiset käänteet on helppo nähdä jälkikäteen, kun tarkastelee kuljettua matkaa. Sitä huomaa, miten ohuiden lankojen varassa on tietyssä kohdassa roikkunut. Ja että juttu olisi voinut mennä tosi eri tavalla.

Teksti: Heidi Härmä
Kuvat ja video: Rookie Stories

Lue myös blogi

Kun Anssi Kela laulaa Petri Ruususen huumekoukusta, Ilveksen hypystä tai levottoman tytön teini-iästä, Arvokas-ohjelman arvioinnin asiantuntija Jenni Kallio (opintovapaalla) kuulee kappaleissa yhteiskunnallisen sanoman. Juuri sen, jonka hän itse haluaa kuulla.

Lue Jennin kirjoitus sitä, miksi haastattelimme juuri Anssi Kelaa.