Kuva: Rod Long / Unsplash

Yksinäisyys ja eriarvoinen maailma

eriarvoisuus, ulossulkeminen, yksinäisyys

Mie en tunne mielestäni vihaa sitä yksinäisyyttä kohtaan. Minä tunnen sen, ku maailma on niin eriarvonen. Ku maailma arvostaa nuoria. Se ei minkäänlaista arvoo anna vanhalle ihmiselle.

Edellä kuvattu on sitaatti 80-vuotiaalta Einiltä, jolle yksinäisyys on osa jokapäiväistä elämää. Einin elämässä on tärkeitä ihmissuhteita, lapset ja heidän perheensä sekä ystäviä, joiden kanssa hän pitää yhteyttä puhelimitse. Liikkumisvaikeuksien vuoksi Eini ei kuitenkaan pääse pois kotoaan omin avuin. Käynnit seurakunnan tapahtumissa ovat jääneet, samoin kuin taloyhtiön pihakeinussa istuskelu. Einille yksinäisyys liittyykin vahvasti yksin olemiseen, kokemukseen siitä, että on jäänyt syrjään maailman menosta.

Viime vuosina sekä hallitusohjelmat että politiikkasuositukset ovat nostaneet tavoitteeksi yksinäisyyden vähentämisen. Koronapandemian myötä yksinäisyys on tullut entistä ajankohtaisemmaksi ja yhä suuremmaksi huolen aiheeksi. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella viime vuonna toteutetun tutkimuksen mukaan yli kolmannes aikuisikäisistä kokee yksinäisyyden lisääntyneen koronapandemian myötä. Joka kymmenes kokee yksinäisyyttä usein tai jatkuvasti.

Yksinäisyyttä käsittelevien uutisten valossa on helppo ymmärtää, miksi siihen vastaaminen on tärkeää: pahimmillaan yksinäisyyden kokemus on merkittävä hyvinvointiamme heikentävä tekijä. Mutta, mistä me oikeastaan puhumme, kun puhumme yksinäisyydestä? Millaisia elämänkokemuksia yksinäisyyden taustalla on ja millaisissa hetkissä yksinäisyyden kokemus on erityisesti läsnä? Muun muassa näihin kysymykseen olen omissa tutkimuksissani etsinyt vastauksia. Merkityksellisten ihmissuhteiden ja jakamattomien hetkien rinnalla läsnä on usein kokemus eriarvoisuudesta, kuten Eininkin pohdinta osoittaa.

Mitkä ovat osallisuuden ehdot?

Vuosien varrella olen sekä haastatellut yksinäisyyttä kokevia että lukenut heidän kertomuksiaan. Eriarvoisuuden näkökulmasta pysäyttäviä ovat olleet kuvaukset konkreettisesta yksin jäämisestä esimerkiksi sairastumisen myötä. Tällöin yksinäisyyteen liittyi turvattomuutta ja huolta omasta arkiselviytymisestä, mutta myös voimakkaita kokemuksia häpeästä ja ulkopuolisuudesta.

”Se tuntuu siltä, että ei ole maailmassa ketään muita kuin minä, et kukaan ei välitä musta” kuvasi aivoverenkiertohäiriöön sairastunut kahdeksankymppinen Leila omaa yksinäisyyden kokemustaan.

Eräs yksinäisyydestä kirjoittanut kertoi ajautuneensa yksinäiseksi sokeuduttuaan alle parikymppisenä.

”Minua ei esimerkiksi enää kutsuta erilaisiin ihmisten normaaliin elämään kuuluviin tapahtumiin, kuten juhliin tai vaikkapa kahville. Toisinaan tuntuu, että sokeuteni myötä ihmiset eivät enää näe minussa toista ihmistä.”, hän kirjoittaa.

Myös masennus nousee usein esiin yksinäisyyden kuvauksissa, mutta pikemminkin yksinäisyyden syynä kuin seurauksena. Masennukseen sairastunut kolmikymppinen nainen pohtii, ettei hänellä ole ystävilleen mitään annettavaa ja ”ajan myötä kynnys ottaa yhteyttä nousi vain korkeammalle”. Sairastuminen saa vetäytymään ihmissuhteista ja myös avun saanti on usein vaikeaa.

Vuonna 2018 suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta tarkastellut työryhmä esitti raportissaan yhdeksi eriarvoisuutta vähentäväksi toimenpiteeksi yksinäisyyden vähentämisen. Viime vuosina yksinäisyys ei kuitenkaan näytä vähentyneen ja koronapandemian myötä tehtävä on käymässä entistä haastavammaksi. Erityisesti toivon, että yksinäisyydelle herkästi altistavat elämäntilanteet ja tekijät tunnistetaan. Yksinäisyyden rinnalla tulisi yhä useammin puhua siitä, miten ihmisiä kohdellaan ja millaisia ovat osallisuuden ehdot: kenellä meistä on aidosti pääsy osaksi ympäröiviä ihmissuhteita ja yhteiskuntaa?

Elisa Tiilikainen

Olen elämänkulusta, vanhuudesta ja sosiaalisista suhteista kiinnostunut tutkija. Työskentelen Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella ja teen laajasti tutkimusyhteistyötä yli tieteenala- ja organisaatiorajojen.

Verkkosivut  | Twitter