Kuva: Timothy Choy (Unsplash)

Syrjäytyneitä nolla

Arvokas, asenteet, eriarvoisuus, ulossulkeminen, yhdenvertaisuus

Nuorten tilanne huolettaa. Viime aikoina huolta on kannettu ainakin lukutaidosta, oppimisvalmiuksista ja ammatillisesta osaamisesta, NEET-nuorista, nuorten työmotivaatiosta, pelaamisesta, pojista ja kokonaan kadonneista työmiehistä. Huolet ovat monin tavoin aiheellisia sekä nuorten elämänpolkujen että esimerkiksi palvelujärjestelmän toimivuuden näkökulmista. Hyvin usein huolenilmaukseen liittyy kuitenkin sana syrjäytyminen.

Nuorten syrjäytymisestä on tullut käsite, jolla yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia yritetään julkisessa keskustelussa ottaa haltuun ja selittää. Syrjäytymisen ehkäisemisellä on perusteltu politiikkaohjelmia ja palvelujen painotuksia sekä haettu rahaa ja resursseja erilaisiin hankkeisiin, projekteihin ja kokeiluihin. Vaikka syrjäytymisen käsite on mielikuviltaan ja merkityksiltään hyvin voimallinen, se on samalla hyvin epämääräinen ja tulkinnanvarainen.

Epämääräinen käsite

Erilaisia arvioita syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa olevien nuorten määrästä on paljon. Juuri nyt siteerataan viljalti ME-säätiön arviota, jonka mukaan syrjässä on 60 000 nuorta. Monien arvioiden taustalla vaikuttaa Pekka Myrskylän aikoinaan laatima tilastollinen poiminta nuorista, jotka ovat suorittaneet korkeintaan perusasteen tutkinnon ja ovat työvoiman ja opiskelun ulkopuolella. Laskelma tuotti yhden yksinkertaisen ja tiiviin määritelmän syrjäytyneestä nuoresta ja jäi elämään myös arkipuheissa. Alun perin hallinnolliseksi termiksi tarkoitettu syrjäytyminen on tullut osaksi arkista sanavarastoamme. Samalla määrittely on kuitenkin irronnut alkuperäisestä yhteydestään ja alkanut elää omaa elämäänsä.

Syrjäytyminen on käsite, joka kategorisoi, niputtaa, leimaa, syyllistää ja medikalisoi. Ja jolle hyvin usein halutaan saada hintalappu.

Ongelmallista on, että yksinkertaistavien määritelmien kautta on vaikeaa kuvata moniulotteisia ilmiöitä ja niitä yhteiskunnallisia mekanismeja, jotka työntävät ihmisiä huono-osaisuuteen ja erilaisiin yhteiskunnan marginaaleihin. Syrjäytymisestä on tullut yleiskäsite, joka syö sisäänsä kirjon erilaisia sosiaalisia ongelmia ja kuormittavuustekijöitä, mutta unohtaa, että ongelmia sekä ratkaistaan että tuotetaan myös poliittisesti ja ideologisesti perusteltujen valintojen kautta.

Kukaan ei ole vain syrjäytynyt

Oikeasti puhe syrjäytyneistä pitäisi lopettaa. Syrjäytymisdiskurssi hämärtää sen, että jokaisen laskennallisesti tuotetun syrjäytyneen vastine on oikea ihminen erilaisine elämänhistorioineen, toiveineen ja pyrkimyksineen. ”Syrjäytyneet” eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan eri tavoin huono-osaisuutta kokevat ihmiset tulevat erilaisista taustoista, elävät erilaisissa ympäristöissä ja tavoittelevat erilaisia asioita. Erilaisten kuormittavuustekijöiden kanssa kamppaileminen on prosessinomaista, ei staattinen tila, jossa ihminen joko on tai ei ole. Vielä eilen ”syrjäytyneen” kriteerit täyttänyt nuori saattaa tänään olla jo jotain aivan muuta.

Eivät nuoret myöskään ole pelkästään palvelujärjestelmän asiakkaita, vaan myös erilaisten kulttuurien ja sosiaalisten verkostojen jäseniä erilaisine kyvykkyyksineen ja voimavaroineen. Syrjäytymisen määrittelyjä tehdään ulkoapäin, ja usein myös ylhäältäpäin. Tuskin kovinkaan monen nuoren henkilökohtainen identiteetti tai itsemäärittely liittyy syrjäytymiseen.

Nykyisenkaltainen nuorten työssäkäyntiin ja opiskeluun liittyvä huoli syrjäytymisestä on ennen kaikkea aikuislähtöistä. Kun nuorilta on kysytty, miten he käsittävät syrjäytymisen, nousee ystävien puute selvästi merkityksellisimmäksi asiaksi. Nuoret kyllä kantavat huolta myös työelämästä, mutta siitä näkökulmasta, tulevatko he tulevaisuudessa löytämään riittävästi töitä, ja toisaalta kuinka jaksaa yhä vaativammaksi muuttuvassa työelämässä. Omassa elämässään useimmat nuoret näkevät paljon toivoa, mutta luottamus meidän aikuisten kykyyn vaalia hyvän elämän edellytyksiä sekä hyvinvointivaltion että ekologisesta näkökulmasta on heikentynyt. Nuorten kyynisyys ja epäluottamus ovat lisääntyneet nopeasti, mikä syrjäytymisen sijaan antaa aineksia tietoiselle syrjään vetäytymiselle.

Syyllistävää puhetta

Ennen kaikkea syrjäytymispuhe on syyllistävää. Yhteiskunnassamme vallalla on sellainen individualismia korostava eetos, jossa vastuu selviytymisestä ja menestykseen yltämisestä on yksilöllä itsellään. Kuitenkin tiedämme, kuinka voimakkaasti esimerkiksi vanhemmilta saadut elämän eväät vaikuttavat lasten koulumenestykseen ja kouluttautumiseen, mielenterveyteen, toimeentuloon ja erilaisiin tapoihin kiinnittyä yhteiskuntaan ja tulla siinä nähdyiksi.

Yhteiskunnan kasvun hedelmät eivät jakaudu tasan, vaan sekä huono-osaisuus että hyväosaisuus kasautuvat. Nämä ovat merkkejä rakenteellista epätasa-arvoisuutta luovista mekanismeista, jotka yksilöllisinä kokemuksina ovat toisinaan hyvinkin traagisia. Halumme uskoa tasaveroisten mahdollisuuksien yhteiskuntaan on vahva ja mukavuudenhaluamme ruokkiva. Siksi on helppo osoittaa sormella sitä yksilöä, joka mielestämme ei osannut, viitsinyt tai ymmärtänyt.

Tulevana vaalikeväänä syrjäytyminen noussee keskeisten vaaliteemojen joukkoon. Nyt on siis mitä mainioin tilaisuus seurata, miten syrjäytymisestä puhutaan ja millaisiin käsityksiin siihen esitetyt ratkaisut kietoutuvat.


Jennin aiempi blogikirjoitus: Ladulla haaveilija haluaa paikan (11.1.2019)

Jenni Kallio

Olen Arvokas-ohjelman arvioinnin asiantuntija ja sosiologi. Innostun erityisesti nuorten elämään liittyvistä yhteiskunnallisista kysymyksistä, iltapäiväkahveista ja metsäisistä hiihtoladuista.

LinkedIn