Sijoitusvinkkejä yksinäisille

28.2.2020 — Arvokas, yksinäisyys

Työkaverin palkasta kyseleminen on kiusallista ja tuntuu sopimattomalta. Pankkitilin saldon utelu se vasta tahditonta onkin! Viime aikoina olen kuitenkin kuullut supinaa siitä, kuinka naiset perustavat sijoitusklubeja ja treidauskerhoja. Pörssikurssihommat ovat lakanneet kuulostamasta haukotuttavilta tummapukuisten herrojen touhuilta.

Itsekin sijoitin hätäpäissäni verkkopankissa pyöriessäni roposiani rahastoihin. Eräänä lauantai-iltapäivänä selaimen välilehdillä oli auki kymmenen sijoitusguru Merja Mähkän kolumnia (mm. Muumimuki ei ole sijoitus), ja taustalla pyöri Julia Thurénin Melkein kaikki rahasta -podcast. Täältä tullaan vauras vanhuus! Ainakin jos elän 130-vuotiaaksi.

Nyt saattaa vaikuttaa vahvasti siltä, että juttuni syöksyvät sivupoluille. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut puhua rahasta. No mistäs sitten? Yksinäisyydestä. Antakaas kun selitän.

Rahasta puhumisen vaikeus on tuttua meistä monille. On hienoa, että asian tärkeyteen on havahduttu. Istuvathan tuossa nurkan takana toimistollakin Ella ja Ville, jotka edistävät asiaa työkseen.

Kiusalliset “Ei oo pakko vastata, jos et halua, mutta… Alkaako sun palkka ykkösellä, kakkosella vai kolmosella?”-keskustelut saavat pohtimaan, kuinka tilipussin paksuus oli joskus yhtä ahdistava kahvipöytäkeskustelun aihe kuin sosiaalinen elämä on nyt. Tai se, jos sitä ei ole.

Harva uskaltaa tunnustaa, kuinka vilkkaasta Facebook-elämästä huolimatta kotisohvalla ei ole istunut yksikään vieras sitten muuttopäivän. Tai sitä, että puhelinmyyjä on ainoa, joka soittaa. Uskaltaisitko tunnustaa, että Instagram-tilisi on tarkoin brändätty kulissi? En minä ainakaan uskaltaisi.

Sosiaalinen media saa meidät voimaan pahoin. Algoritmit syöttävät silmiemme eteen kuvavirtaa, jonka se olettaa koukuttavan meitä eniten. Lomakuva, illalliskuva, treffikuva, bilekuva. Minä en ole tuolla, enkä tuollakaan. Pahimmillaan some on näyteikkuna juhliin, jonne emme saaneet kutsua.

Sosiaalinen media voi myös lumota meidät luulemaan, että ihmissuhteemme ovat kunnossa. Että kahvitunnilla ja illalla television ääressä näpytellyt WhatsApp-viestit riittävät pitämään yllä kallisarvoisia suhteitamme Äitiin, Perhe-ryhmään, Työpaikan lounasryhmään ja Savon sukulaisiin.

Meille ujoille elämässä tuottaa hankaluuksia se, että ystävystymisellä on vain muutamia luontevia aikaikkunoita. Päiväkotiin meno, koulun aloitus ja siirtyminen opiskelijaelämään. Näissä hetkissä ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan kuin magneetit. Mutta jo muutamassa kuukaudessa magnetismi katoaa.

Olen kuullut monen sanovan samaa: ystävystyminen on vaikeaa aikuisena. Ehkä surullisin kommentti tuli erään kolmekymppisen tuttavani suusta: “en tarvitse enempää ystäviä”. Mihin me kadotimme kykymme pysyä ihmisille avoimina läpi elämän?

Haluaisin ehdottaa jotain villiä. Olemme jo oppineet puhumaan rahasta. Se on hienoa ja auttaa monia taloutensa kanssa kamppailevia. Olisiko jo aika oppia puhumaan myös yksinäisyydestä?

Tabut johtavat harvoin mihinkään kovin hyvään. Pikavippiveloista vaikeneminen on tuhoisaa elämänhallinnalle. Kuristava yksinäisyys tekee saman mielenterveydelle.

Jos hoitaisimme ihmissuhteitamme yhtä hellästi kuin vaalimme osakesalkkuamme, olisimme muutamassa vuodessa kasvattaneet onnellisuuspääomaamme ainakin joitain kymmeniä prosentteja. Sijoitus ystävään on silti hoidettava itse. Emme valitettavasti voi jättää tehtävää salkunhoitajalle. Riskit ovat onneksi pienet ja tuoton saa käteen heti. Aloittaa voi pienestä.

Pikku rahastoni puksuttaa eteenpäin ihan hyvin. Olen kertonut tästä harrastuksestani jo muutamille, mutta en ole vieläkään ihan varma, mitä treidaus tarkoittaa.

Mutta yhä liian harvoin uskallan sanoa kanssakulkijalle: olet hyvä tyyppi, mennäänkö kahville.

Jatkan opiskelua.

Arvokas-ohjelma on omistanut helmikuun ystävyydelle ja yksinäisyydelle. Tutustu ihmeessä kampanjasivustoomme osoitteessa haluansanoasulle.fi.