Järjestötyötä sydämellä

11.3.2019 — Arvokas, hyvinvointi, verkostot

Järjestötyö on houkuttelevaa. Sitä tekevät kokevat työnsä merkityksellisenä, ja työtä tehdään sydämellä. Työn palkitsevuus ja työhön liittyvä autonomia koetaan tärkeinä. Järjestötyö tarjoaa myös monipuoliset mahdollisuudet hyödyntää työssä omaa osaamistaan.

Mutta kolikolla on myös toinen puoli. Työn imu ja palkitsevuus voivat tehdä vaikeaksi työn ja auttamisen rajaamisen. Tämä voi johtaa toistuviin työajan ylityksiin ja riittämättömyyden kokemuksiin. Vaara voi olla erityisen suuri silloin, jos ei ole käytössä hyviä yhteisesti sovittuja käytäntöjä ja johdon tukea.

Myös muut järjestötyön erityispiirteet vaikuttavat työhyvinvointiin. Työelämän laatua heikentävät työhön liittyvä epävarmuus, kuten työn projektiluonne ja rahoituksen jatkumisen epävarmuus. Työaikoihin liittyviä ongelmia tiedetään esiintyvän muun muassa niillä henkilöillä, joilla on epäsäännölliset työajat ja jotka matkustelevat paljon ja joiden työviikkoon sisältyy usein ilta- ja viikonlopputyötä. Toimistotyössä taas koetaan kiirettä ja keskeytyksiä, jotka lisäävät työn kuormittavuutta*.

Avointa puhetta jaksamisesta

Tunnistan työn imun Arvokas-ohjelmasta, ja työhyvinvointi ja sen merkitys on noussut keskusteluun myös kohdatessani Arvokas-ohjelman hanketoimijoita. Aihe on oikein tärkeä, ja siksi sen pohtimiseen on hyvä hetkeksi pysähtyä.

Arvokas-hankkeissa on jo nyt tunnistettu sellaisia tarpeita, joihin hankehakemuksissa ja resursoinnissa ei ole osattu varautua. Ymmärrettävästi näiden tarpeiden tunnistaminen aiheuttaa painetta vastata niihin.

Olen itsekin kokenut aiemmissa töissäni vastaavaa. Työtehtävät olivat tuolloinkin mielekkäitä, mutta työtä ja tarpeita oli enemmän kuin mihin yhden henkilön oli realistisesti mahdollista vastata. Myös johdon tarpeeksi selkeä linjaus työn tavoitteista puuttui, mikä johti siihen, että valtava innostus oli vaarassa muuttua työuupumukseksi. Huolestuttavaa työuupumuksessa on se, että se pääsee varsin salakavalasti etenemään.

En itse tunnistanut asiaa kuin vasta sitten, kun läheiseni siihen puuttui. Merkit olivat jälkeenpäin tarkasteltuna kyllä nähtävissä. Olin muuttunut ärtyneeksi, väsyneeksi ja oli vaikea rauhoittua, koin olevani ylikierroksilla. Oman kokemuksen kautta toivonkin, ettei aihe olisi tabu, vaan että siitä voitaisiin avoimesti keskustella. Vain siten kussakin työyhteisössä voidaan kehittää hyviä käytäntöjä työhyvinvoinnin ja jaksamisen turvaamiseksi.

Olisiko aina ajoittain paikallaan kysyä itseltään, miten huolehdin omasta jaksamisesta? Ja aina ajoittain kysyä työtoverilta, kuinka sinä voit, mitä sinulle kuuluu.

*Heidi Ristolainen, Opintokeskus SIVIS –Mistä on järjestöjen työhyvinvointi tehty?

Lisää aiheesta:

• Kaunismaa & Lind 2014: Työhyvinvointi kolmannella sektorilla
• (Humanistinen ammattikorkeakoulu)
• Sälevä 2017: Työhyvinvoinnin johtaminen sosiaali- ja terveysalan järjestöissä (pro gradu, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto)