Kuva: Annie Spratt / Unsplash

Haloo, kuuleeko ihminen?

Arvokas, eriarvoisuus, yksinäisyys

Puhelin soi.

“Miksei se vain laita sähköpostia?”, ajattelen tuskastuneena, ja annan soittoäänen rallattaa jokusen sekunnin.

Kertaan mielessäni, mitä sanoa ja miten edes tervehtiä.

“Terve, tässä Surnasen Pävi”, vastaan lopulta.

En ole koskaan pitänyt puhelimessa puhumisesta, arvaat jo varmaan miksi. Vain puheella viestiessä on osattava löytää heti ne oikeat sanat ja sellaista geeniä minä en synnyinlahjaksi saanut.

Tänä vuonna olen kuitenkin joutunut kohtaamaan tämän fobiani varsin usein, siirtyiväthän kaikki tapaamiset puhelinlangoille ja sähköisiin kokoussovelluksiin. Teamseissa ja Zoomeissa piili niissäkin kuitenkin vitsaus: ne hirvittävät videopuhelut. Mutta ei mennä nyt siihen.

Keväällä puhuin puhelimessa lahtelaisen Niken, helsinkiläisen Riitan ja porilaisen Tarmon kanssa. Tavallisena keväänä olisin matkustanut tapaamaan heitä kasvokkain, mutta nyt osoitteeni heidän koteihinsa oli numerosarja.

Näppäiltyäni numeron jäin odottamaan vastausta. Tuijotin samalla tietokoneeni näytölle kirjoitettuja haastattelukysymyksiä.

“Mikä on elämäsi pahin epäonnistuminen?”

“Mistä haaveilet?”

Tuntui oudolta kysellä niin henkilökohtaisia asioita ihmiseltä, jota en ole koskaan ennen tavannut. Pelkäsin, että puhelinhaastattelu tuntuisi heistä omituiselta. Pelkäsin, että vastaukset kysymyksiin olisivat ”tämä puhelu” ja ”että tämä haastattelu olisi ohi”.

Toisin kävi.

Nämä kolme ihmistä avasivat minulle ikkunan omasta arjestani toiseen, erilaiseen todellisuuteen. Ja kuinka rohkeasti ja ystävällisesti he sen tekivätkään.

Opin, kuinka tärkeää meille kaikille on tulla kuulluksi ja nähdyksi, vaikka sitten puhelimen välityksellä. Kun saamme rauhassa puhua, jotain ihmeellistä voi tapahtua. Jälkikäteen sain kuulla kiitoksia mahdollisuudesta kertoa oma tarinansa.

Olin hävennyt henkilökohtaisia kysymyksiä turhaan. Yllätyin, kuinka avoimia ihmiset voivat olla, vaikka langan päässä olisi täysin tuntematon tyyppi.

“Älä sitten kirjoita juttuun mitään koronasta”, Nikke sanoi.

“Sitä tulee niin paljon joka tuutista.”

Tein työtä käskettyä. Kovin monelle meistä koronakevät ei ole poikennut millään lailla normaalista. Puhelin pöydällä ei ole edelleenkään soinut, eikä kutsuja kesäjuhliin ole tipahdellut postiluukusta. Siksi ymmärrän hyvin, että kyseisen vihulaisen mainitseminen joka yhteydessä voi puuduttaa.

Keväällä luin jutun siitä, kuinka korona tarjosi ruuhkavuosia elävälle perheelle ihanan mahdollisuuden pitkiin aamiaisiin smoothiebowleineen ja tuorepuristettuine mehuineen. Tämä on hienoa! Mutta aika monelle kevään aamiaistarjoilu sisälsi lomautuksen, konkurssin ja yksin juodun pienen, mustan kahvin.

Nyt rajoitukset poistuvat yksi kerrallaan. Toivon, etten koskaan unohda yhtä menneen kevään opetuksista. Kun puhelin seuraavan kerran soi, olen siitä kiitollinen.

Suvi Pärnänen

Kirjoittaja on Arvokas-ohjelman viestintäkoordinaattori, joka haaveilee pullopostin paluusta.