Arvokas – elämää varten
Istun Tikkurilassa, Laurean kampuksen kahviossa, ja odotan tapaamisen alkamista. Googlaan sanaa arvokas ja samalla pohdin, mitä ihmettä kirjoittaisin Arvokas-ohjelman blogiin. Olen venyttänyt sen aloittamista jo liian kauan. Silmiini sattuu Sirpa Blomin Savonia-ammattikorkeakoulun lopputyö vuodelta 2013: ”Arvokas arki -runokirjan taiton suunnittelu ja toteutus”. Alan selailemaan työtä ja yllätyn. Yllätän itseni.
Työn sisältö on se, miten runojen avulla tehdään näkyväksi sosiaalityön jokapäiväisessä arjessa piiloon jäävä arvokas, hyvä ja merkityksellinen, jotka meistä jokaisesta löytyvät. En pidä itseäni erikoisemmin runoihmisenä, enkä sosiaalityöstä tiedä pintaa syvemmälle. Kun saattohoidin oman mummoni kolme vuotta sitten kotioloissa taivaan kaarelle, jouduin pohtimaan sosiaalityön arjen vaikutusta sitä työtä tekeviin. Se on ollut henkilökohtaisesti lähin kosketukseni alan työhön.
Runo materialisoi tunteen
Uteliaisuuteni oli herätetty. Opinnäytetyön runoja lukiessani koen ymmärtäväni intuitiivisesti niiden kirjoittajan tunteet. Ne koskettavat. Tunnelma tulee lähelle ja näen runot kuin elokuvana. Haistan ja kuulen ne. Ahdistus ja odotus konkretisoituvat muutamaan riviin. En aina pidä niistä katkelmista joita näen, mutta tämäpä ei ole kenen tahansa fiktiota, vaan jonkun tietyn faktaa. Se tekee tuntemisen suorastaan inhorealistiseksi, voimakkaammaksi kuin haluaisin joissain kohti tuntea. Miksi?
Me kaikki
Siksi, että samastun, itsekkäästi myös omista lähtökohdistani, henkilöiden runollisiin tuokiokuviin, joihin tiivistyy koko elämä. Minussa herää lapsuuteni tunteita, jotka kaikki eivät ole yleviä tai muistamisen arvoisia. Niin luulen. Mutta siellä ne ovat. Ja niitä on paljon. Luen runoja uudestaan ja uudestaan, niiden takaa alkaa näkyä tuttuja kasvoja: ystävä, naapuri, siivooja, kirjastonhoitaja, bussikuski, minä. Sinä.
Järjestötyö runona
Mutta minussa herää myös myönteisiä runokuvia. Järjestötyön kautta nähtynä arvokkuus ei ole hanke, jossa ollaan työssä, tai määräaikainen projekti. Se alkaa ennen meitä, ja jatkuu meidän jälkeemme. Pohdin, että jos järjestöjen toiminta olisi runomuotoista, muuttuisiko jokin? Ehkä. Uskon muutokseen, ja siksi päättelen, että olen ehkä sittenkin runoihminen, ainakin vähän. Sosiaalityöstä en tiedä vieläkään pintaa syvemmälle, mutta ymmärrän runojen kautta varmuudella, että se täyttää koko elämän kirjon, mielikuvituksen rajoja venyttäen. Kaikki tapaamani sosiaali- ja terveydenalan työntekijät kohtasivat minut ja mummoni suurella arvokkuudella jokaisessa hetkessä. Tunsimme olevamme hengissä, vaikka puhuimme kuolemasta.
Arvokkuus – elämää varten
Arvokkuus on jaloutta, inhimillisyyttä ja tuomitsematonta kohtaamista. Se sisältää elämänlaajuisen kirjon tunteita. Arvokkuutta ei pitäisi ansaita, mutta sitä saisi kyllä runsaammin jakaa, kaikkialle, kaikille ja koko ajan. Ihan arjessa, koska arki ja sen muodostavat ihmiset itsessään ovat arvokkaita. Arvokkuudesta kaikki alkaa ja siihen kaiken pitäisi myös loppua. Arvokkuuteen ja yhteen runoon loppui myös minun mummoni fyysinen elämä. Miksei kaikkien muidenkin?
